Voiko kattovalo odottaa vielä
Rohkaiseva satu · 3–6 v · 4–5 min · Lukijana Anna
Aino istui sängyllä keltaisessa pyjamassaan ja pujotti puuhelmiä nauhaan. Nauha oli jo melkein täynnä värikkäitä helmiä. Rannekoru oli äidille, ja sen piti olla valmis aamuksi.
”Vielä kolme helmeä puuttuu”, Aino sanoi ja kurkisti rasiaan.
Rasiassa odottivat punainen, sininen ja pieni vihreä helmi. Ikkunan takana taivaalla loisti pyöreä kuu. Sen nimi oli Kerttu Kuu, ja se puhui aina vähän haukotellen.
”Ooh, pyöreitä helmiä”, Kerttu Kuu huokaisi ikkunan takaa. ”Pyöreät asiat ovat maailman parhaita asioita.”
”Sinä sanot noin, koska olet itse pyöreä”, Aino nauroi.
Isä tuli ovelle ja koputti ovenkarmiin. Hänellä oli jo raidalliset villasukat jalassa. Oli aika sammuttaa kattovalo.
”Nukkumaanmenoaika, helmimestari”, isä sanoi.
Aino painoi rasian kannen kiinni ja veti peiton polvilleen. Hän katsoi kattolamppua ja sitten huoneen hämärää nurkkaa. Sormet pyörittelivät punaista helmeä yhä uudestaan.
”Isä, voiko kattovalo odottaa vielä vähän?” Aino kysyi hiljaa.
Isä istahti sängyn reunalle ja otti Ainon käden omaansa. Hänellä ei ollut yhtään kiirettä.
”Voi se odottaa”, isä sanoi. ”Sytytetäänkö ensin yövalo? Saat itse valita sen värin.”
Yövalo oli pieni pallo hyllyn reunalla. Kun sen nappia painoi, väri vaihtui toiseksi. Aino kömpi hyllyn luo ja painoi nappia kerran.
”Keltainen!” Kerttu Kuu huudahti. ”Se on minun lempivärini, koska se on minun oma värini.”
Aino painoi uudestaan, ja pallo hehkui oranssina. Se näytti lämpimältä mandariinilta hyllyn reunalla. Aino hymyili ja tepasteli takaisin sänkyyn.
”Tämä saa jäädä”, hän sanoi. ”Anteeksi, Kerttu Kuu.”
”Ei se mitään”, Kerttu Kuu haukotteli. ”Minä hehkun keltaisena täällä ikkunan takana ihan itse.”
Isä himmensi kattovaloa vähän kerrallaan, niin kuin he olivat sopineet. Huone muuttui pehmeäksi ja oranssiksi. Sitten isä katsoi Ainoa, ja Aino nyökkäsi.
”Nyt saa sammuttaa”, Aino sanoi.
Katkaisija napsahti, ja kattolamppu sammui. Yövalo jäi hehkumaan hyllylle tasaisena ja lämpimänä. Isä istuutui tuolille oven viereen, juuri siihen sovittuun paikkaan.
Aino veti henkeä ja avasi rasian kannen uudestaan. Hämärässä helmet näyttivät erilaisilta, mutta värit erottuivat silti. Hän otti punaisen helmen sormiensa väliin.
”Pujota, pujota, helmi menee!” Aino lauloi.
Punainen helmi liukui nauhaan ja kopsahti toisten viereen. Aino otti sinisen helmen ja lauloi uudestaan.
”Pujota, pujota, helmi menee!”
Sininen helmi liukui nauhaan yhtä helposti. Mutta pieni vihreä helmi pyörähti sormista ja vierähti peiton laskokseen.
”Isä, tule auttamaan”, Aino pyysi.
Isä tuli sängyn viereen ja piti nauhan päästä kiinni. Aino haparoi ja haparoi peiton laskosta kämmenellään. Siellä se oli, pieni ja pyöreä ja vähän lämmin.
”Pujota, pujota, helmi menee!” Aino lauloi kolmannen kerran.
Vihreä helmi liukui nauhaan, ja rannekoru oli vihdoin valmis. Isä solmi nauhan päät yhteen tiukalla solmulla. Aino laski korun yöpöydälle, josta sen voisi aamulla viedä äidille.
”Pyöreä”, Kerttu Kuu kuiskasi tyytyväisenä. ”Ihan niin kuin minäkin.”
Aino kömpi peiton alle ja painoi poskensa viileään tyynyyn. Oranssi hehku lepäsi seinällä ja korun puisissa helmissä. Isä palasi tuolilleen oven viereen.
”Kutsu minua, jos tarvitset jotain”, isä sanoi. ”Minä istun tässä vielä hetken.”
Aino haukotteli melkein yhtä isosti kuin Kerttu Kuu. Isä nousi vielä kerran ja silitti hänen tukkaansa.
”Aino, äiti ilahtuu aamulla, ja minä olen sinusta tosi ylpeä”, isä sanoi.
Kerttu Kuu liukui hitaasti korkeammalle tummansiniselle taivaalle.
”Hyvää yötä, Aino”, Kerttu Kuu sanoi.
Sen pituinen se.
