Äidin hali taskussa
Rohkaiseva satu · 3–6 v · 4–5 min · Lukijana Emil
Aino piilotti aamupalapöydässä pitkän porkkanan takkinsa oikeaan taskuun. Samaan taskuun hän pani kaksi isoa mustaa nappia mummon nappirasiasta.
”Lumiukolta puuttuu vielä naama”, Aino sanoi äidille.
Eilen lapset olivat pyöritelleet päiväkodin pihalle ison lumiukon. Sillä oli vatsa ja pää, mutta ei silmiä eikä nenää.
Rappusilla odotti jo Kaapo Karhu, Ainon pörröinen naapuri ja päiväkotikaveri. Kaapo nuuhki ilmaa ja ojensi kuononsa kohti Ainon taskua.
”Mmm, porkkana”, Kaapo Karhu murisi. ”Saanko maistaa ihan pikkuisen?”
”Et saa, se on lumiukon nenä”, Aino nauroi.
He lähtivät kävelemään lumista katua pitkin. Aino piti äitiä kädestä, ja Kaapo tepasteli perässä ja sieppasi lumihiutaleita kielellään.
Päiväkodin aidan kohdalla Ainon askeleet hidastuivat. Hän pysähtyi katsomaan pientä jäälätäkköä, vaikka siinä ei ollut mitään erikoista.
”Äiti, voisitko jäädä tänään koko päiväksi päiväkotiin?” Aino kysyi hiljaa.
Äiti kyykistyi Ainon eteen ja halasi häntä pitkään. Sitten hän laski kätensä Ainon takin vasemmalle taskulle ja painoi sitä kevyesti.
”Laitoin halin tähän taskuun”, äiti sanoi. ”Se pysyy siellä koko päivän.”
Kaapo Karhu katsoi ensin vatsaansa ja sitten selkäänsä. Hän pyörähti kerran ympäri ja huomasi, ettei karhulla ollut yhtään taskua.
”Minne minun halini sitten menee?” Kaapo kysyi.
Äiti halasi myös Kaapoa ja painoi halin hänen pyöreän korvansa taakse. Kaapo piti korvaansa ihan paikallaan, ettei hali putoaisi.
Portilla odotti Leena-hoitaja punaisessa pipossaan. Äiti avasi portin, ja he kävelivät yhdessä pihalle.
”Minä haen sinut välipalan jälkeen”, äiti sanoi rauhallisesti. ”Hei hei, Aino.”
Ainon leuka alkoi väristä. Hän kosketti vasenta taskuaan ja tunsi, että siellä oli lämmintä.
”Hali on tallessa”, Aino kuiskasi.
Äiti vilkutti portilta ja käveli pois niin kuin oli sanonut. Ainon silmistä tipahti kaksi kyyneltä, ja Leena otti hänet syliin.
”Ikävä tuntuu”, Leena sanoi. ”Saat olla tässä niin kauan kuin haluat.”
Aino nojasi Leenan olkaan ja katseli pihaa. Siellä seisoi lumiukko ilman naamaa ja näytti kovin tylsältä.
”Lumiukko ei näe mitään!” Aino sanoi ja liukui alas sylistä.
Aino tepasteli lumiukon luo ja kaivoi napit taskustaan. Leena nosti hänet ylös, ja Aino painoi napit lumiukolle silmiksi.
Sitten Aino työnsi porkkanan lumiukon kasvoihin. Porkkana keikahti ja putosi lumeen.
Kaapo Karhu nosti porkkanan ja nuuhki sitä. ”Mmm, porkkana”, hän murisi, mutta antoi sen kiltisti takaisin.
Aino työnsi porkkanan uudestaan, nyt vähän kovempaa. Porkkana keikahti taas ja putosi suoraan Kaapon tassuun.
Aino mietti ja mietti. Sitten hän poimi pihalta ohuen kepin ja kaiversi sillä pienen kolon nenän kohdalle.
Kolmannella kerralla porkkana liukui koloon ja jäi paikoilleen. Lumiukko näytti siltä kuin olisi juuri haistanut jotain hyvää.
”Nyt se näkee meidät!” Aino huudahti.
Kaapo Karhu painoi tassullaan lumiukolle vielä kaarevan hymyn. Aino nauroi niin paljon, että hänelle tuli hikka.
Välillä Aino muisti äidin ja kävi istumassa Leenan vieressä penkillä. Hän piti kättään taskun päällä hetken ja palasi sitten pihalle.
Välipalaksi oli puuroa ja puolukoita. Kun lautaset oli viety pois, portilta kuului tuttu ääni.
”Aino, minä tulin hakemaan!” äiti huusi.
Aino pinkaisi portille ja veti äidin katsomaan lumiukkoa. Äiti katseli nappisilmiä ja porkkananenää pitkään.
”Aino, tuo on tosi hieno lumiukko, ja minä olen iloinen, että sain nähdä sen”, äiti sanoi ja rutisti Ainoa.
Kotimatkalla Kaapo Karhu kömpi lumikinokseen ja teki sinne karhunmallisen kuopan. Aino teki viereen pienemmän.
Illalla Ainon takki roikkui eteisen naulakossa. Naapurin ikkunassa Kaapo Karhu heilautti tassuaan.
”Hyvää yötä, Aino”, äiti sanoi ja sammutti valon.
