Rasmuksen kynäkuusi

Rasmus painoi taas yhden kynänpätkän savipohjaan, ja nyt niitä oli kolmekymmentäkuusi. Pätkät nojasivat toisiinsa vinoissa riveissä, ja keskelle jäi kapea kolo, joka odotti vielä yhtä kynää. Ikkunalaudalla punaisessa ruukussaan seisova Roosa Ruusu kurkotti lehtiään nähdäkseen paremmin.

”Se on melkein kuusi”, Roosa Ruusu sanoi. ”Siitä puuttuu vain latva ja vähän tuoksua.”

”Latva tulee viimeisestä pätkästä”, Rasmus sanoi. ”Tähti pysyy vain lyhyessä kynässä, koska pitkä kaatuu.”

Hän oli kerännyt pätkiä koko syksyn. Niitä oli löytynyt pulpettien alta, teroittimen vierestä ja kerran jopa opettajan kahvikupin vierestä, josta Rasmus oli kysynyt luvan ennen kuin otti sen. Jokainen pätkä oli liian lyhyt kirjoittamiseen mutta juuri sopiva kuuseen.

Luokassa tuoksui piparilta, ja ikkunassa roikkui paperisia tähtiä, joita kukaan ei ollut leikannut ihan suoraan. Opettaja Leena koputti kevyesti pöytäänsä ja hymyili luokalle.

”Tänään on joulujuhlan päivä”, Leena sanoi. ”Iltapäivällä jokainen saa esittää oman juttunsa, jos haluaa, ja Rasmus, sinä saisit näyttää kuusesi.”

Rasmus katsoi kuusta ja sitten luokkaa, jossa istui kaksikymmentä tuttua naamaa. Hän otti penaalista keltaisen kynänsä ja meni teroittimelle, vaikka kynä oli jo terävä.

Hän teroitti sitä kerran ja sitten toisen kerran. Lastu kiertyi pitkänä kiharana roska-astiaan, ja kynä lyheni pikkuisen.

”Pitääkö puhua koko luokalle?” Rasmus kysyi hiljaa, kun Leena tuli hänen viereensä.

Leena kyykistyi niin, että heidän silmänsä olivat samalla korkeudella. Hän ei kiirehtinyt, vaan katseli kuusta pitkään ja kosketti varovasti yhtä sinistä pätkää.

”Ei tarvitse pitää pitkää puhetta”, hän sanoi. ”Voit kertoa kolme asiaa: mistä pätkät löytyivät, montako niitä on ja mihin tähti tulee. Kirjoitetaan ne kortille, niin voit katsoa sitä milloin vain. Saat pitää tauon tai aloittaa alusta, ja kerrot itse, kun olet valmis.”

Rasmus kirjoitti kortille kolme sanaa keltaisella kynällä: teroitin, kolmekymmentäkuusi, latva. Sitten hän teroitti kynän vielä kerran, ihan varmuuden vuoksi.

Välitunnilla muut juoksivat pihalle lumeen, mutta Rasmus jäi Leenan luvalla luokkaan ja asettui ikkunalaudan eteen. Leena korjasi pöytänsä ääressä vihkoja, ja välillä hän nosti katseensa ja hymyili.

”Tämä kuusi on tehty kynänpätkistä”, Rasmus aloitti Roosa Ruusulle. ”Löysin ensimmäisen pätkän syyskuussa pulpetin alta, ja se oli vihreä.”

”Odota”, Roosa Ruusu keskeytti ja pöyhi terälehtiään. ”Pistääkö se kuusi? Minä nimittäin pistän, ja olisi mukavaa, jos joku muukin pistäisi.”

Rasmus purskahti nauruun niin, että kortti lennähti lattialle. Hän kumartui nostamaan sen ja nauroi vielä polvillaan.

”Ei se pistä, mutta se tahraa sormet harmaiksi”, hän sanoi.

”Se on melkein yhtä hyvä”, Roosa Ruusu sanoi tyytyväisenä, ja nyt nauroivat molemmat, kunnes Leenakin naurahti vihkopinonsa takana.

Iltapäivällä luokka oli täynnä joulua. Joku soitti kellopelillä joululaulua, ja toinen luki runon lumiukosta, jolta oli kadonnut porkkana. Rasmus piteli kuusta sylissään ja tunsi, kuinka kortti rypistyi hänen kädessään.

”Rasmus, haluatko nyt vai vähän myöhemmin?” Leena kysyi.

Rasmus vilkaisi keltaista kynäänsä, joka oli jo selvästi lyhyempi kuin aamulla. ”Nyt”, hän sanoi.

Hän käveli luokan eteen ja laski kuusen pöydälle. Sitten hän seisoi hetken ja tunsi, kuinka jalkapohjat painuivat lattiaa vasten, ensin kantapäät ja sitten varpaat. Hän hengitti hitaasti sisään ja ulos ja valitsi katseelleen paikan ikkunalaudalta, jossa Roosa Ruusu seisoi punaisessa ruukussaan.

”Tämä kuusi on tehty kynänpätkistä”, hän sanoi. ”Keräsin niitä koko syksyn pulpettien alta ja teroittimen vierestä.”

Joku etupenkissä nojasi lähemmäs nähdäkseen. Rasmus näytti sormella pätkiä yksi kerrallaan, ja ääni kulki eteenpäin vähän ohuena mutta omanaan.

”Niitä on kolmekymmentäkuusi, ja ne pysyvät paikallaan, koska alla on savea”, hän jatkoi. ”Ja ylös tulee vielä”, hän sanoi ja pysähtyi.

Sana oli kadonnut. Rasmus tiesi, että se oli jossain lähellä, mutta hän ei saanut siitä kiinni. Hän seisoi hiljaa, ja Leena odotti pöytänsä vieressä kiirehtimättä.

Rasmus käänsi katseensa ikkunalaudalle, jossa Roosa Ruusu heilautti yhtä lehteään. Hän vilkaisi korttia, jossa luki latva, ja sana palasi.

”Latva”, hän sanoi. ”Ylös tulee vielä latva, ja siihen kiinnitetään tähti. Pitkä kynä kaatuisi, joten latvaksi tarvitaan lyhyt pätkä.”

Sitten hän nosti pahvisen tähden, jonka hän oli leikannut vanhasta joulukortista. Tähti oli vähän vino, mutta sen kimalteet välkkyivät katon lamppujen valossa.

Roosa Ruusu kurottautui ikkunalaudalla. ”Rasmus, mistä löydät viimeisen pätkän?” hän kysyi. ”Jouluna kaikki kynät ovat niin pitkiä ja uusia.”

Rasmus avasi suunsa ja tunsi, että ääni värisi vielä vähän. ”En tiedä vielä”, hän sanoi. ”Etsin sitä koko ajan, ja tarkistan aina teroittimen.”

Silloin hän katsoi keltaista kynää kädessään. Aamulla se oli ollut puolikas, mutta nyt, kaikkien teroitusten jälkeen, se oli tuskin peukaloa pidempi.

”Hetkinen”, Rasmus sanoi ja nosti kynän ylös.

Hän painoi sen kuusen huipulle muiden pätkien keskelle, ja se mahtui juuri ja juuri. Sitten hän pujotti tähden sen päähän, ja tähti pysyi pystyssä, vaikka huojahti kerran.

”Kolmekymmentäseitsemän”, Rasmus sanoi.

Luokka katseli kuusta, ja joku takarivissä huokaisi hiljaa. Roosa Ruusu ojensi varttaan niin pitkäksi kuin ruukusta pääsi.

Leena tuli Rasmuksen viereen ja katsoi tähteä, joka kimalteli latvassa. ”Rasmus, minä olen ylpeä sinusta, ja tuo kuusi saa seistä meidän ikkunalla koko joulun”, hän sanoi.

Kuusi pääsi ikkunalaudalle Roosa Ruusun viereen, ja ulkona alkoi sataa isoja, hitaita hiutaleita. Kun Rasmuksen äiti tuli hakemaan, oli vielä valoisaa, ja Rasmus näytti kuusta ovelta ennen kuin veti pipon päähänsä.

”Hyvää joulua, Rasmus”, sanoi Roosa Ruusu. ”Ja jos löydät vielä joskus pätkän, minun ruukussani on tilaa.”