Kiiltävät napit lohikäärmeen hännälle

Onni kaatoi mummon vanhan peltirasian keittiön pöydälle, ja napit kierivät joka suuntaan kuin säikähtäneet kuoriaiset. Hän poimi joukosta vain kiiltävät ja asetteli ne kahteen siistiin riviin sokeriastian viereen.

”Kaksikymmentä!” Onni huudahti. ”Ne riittävät koko lohikäärmeen hännälle.”

Isä kurkisti kahvikupin takaa ja kysyi, eikö lohikäärme halunnut yhtään punaista nappia. Onni nauroi niin, että yksi nappi pomppasi lattialle ja kieri jääkaapin alle, josta isä kaivoi sen esiin lusikan varrella.

Onnin luokassa rakennettiin pahvista lohikäärmettä, joka oli jo pidempi kuin opettajan pöytä. Sen kyljet oli maalattu, mutta häntä oli vielä paljas ja harmaa kuin sateinen tiistai.

Koulun ovella Onni pysähtyi ja puristi taskussaan olevat napit nyrkkiin. Ne kilisivät hiljaa, ja hänen omat sanansa tuntuivat painuneen jonnekin nappien alle.

”Mennäänkö yhdessä naulakolle asti?” isä kysyi, ja Onni nyökkäsi.

Opettaja Hanna tervehti heitä luokan ovella ja vilkaisi Onnin pullottavaa taskua. Hän tiesi, että Onnin sanat jäivät koulussa välillä piiloon, eikä hän kysynyt mitään. Isä halasi Onnia ja lähti, ja Hanna jäi seisomaan aivan lähelle.

Lohikäärmeen vieressä istui Siiri Siili, jonka piikkeihin oli takertunut kaksi värikynää ja yksi pahvinpala. Siiri oli maalannut lohikäärmeen kyljet itse, jokaisen suomun eri sävyllä vihreää.

Onni avasi kätensä ja näytti napit Siirille. Siiri katsoi niitä ja sitten maalattuja suomujaan, ja hänen kuononsa painui alas.

”Aiotko liimata ne minun suomujeni päälle?” Siiri kysyi pienellä äänellä.

Onni pudisti päätään, mutta Siiri oli jo kääntänyt selkänsä. Hänen piikkinsä nousivat pystyyn, ja värikynät kolahtivat lattialle.

Hanna kyykistyi Onnin viereen ja ojensi hänelle paperin ja kynän. ”Voit näyttää, piirtää tai vain nyökätä”, hän sanoi hiljaa. ”Kaikki käy.”

Onni piirsi lohikäärmeen nopeasti ja vähän vinoon. Kyljet hän väritti vihreällä, ja hännän päälle hän piirsi pieniä ympyröitä. Sitten hän työnsi paperin Siirin eteen ja koputti häntää sormellaan kahdesti.

Siiri tutki piirustusta pitkään. Hänen piikkinsä laskeutuivat yksi kerrallaan, ja lopulta hän nosti värikynät lattialta.

”Vain häntään”, Siiri sanoi. ”Ja minun suomuni saavat jäädä.”

Onni nyökkäsi niin innokkaasti, että otsatukka heilahti silmille.

He liimasivat nappeja hännälle vuorotellen, Onni yhden ja Siiri seuraavan. Kahdeksannentoista napin jälkeen liimapullo alkoi kuitenkin rohista, eikä viimeinen pisara suostunut tulemaan ulos, vaikka Siiri puristi pulloa molemmilla tassuillaan.

”Voi ei”, Siiri huokaisi. ”Kaksi nappia jää ilman paikkaa.”

Onni katsoi lohikäärmeen päätä, jossa oli kaksi tyhjää reikää silmien kohdalla. Hän painoi napit reikiin peukalollaan, ja ne napsahtivat paikalleen niin tiukasti, ettei liimaa tarvittu ollenkaan.

Siiri kallisti päätään. ”Nyt sillä on silmät”, hän sanoi. ”Ja se näyttää vähän ällistyneeltä.”

Hanna nosti lohikäärmeen hyllyn päälle, ja koko luokka kerääntyi katsomaan sen kiiltäviä silmiä. Siiri seisoi Onnin vieressä niin lähellä, että yksi piikki kutitti hänen kyynärpäätään.

Iltapäivällä isä haki Onnin, ja kotimatkalla Onni kertoi hänelle kaiken: rohisevasta liimapullosta ja silmistä, jotka napsahtivat paikalleen. Isä kuunteli ja nauroi juuri oikeissa kohdissa.

Illalla mummon peltirasia oli Onnin yöpöydällä. ”Onni, minua ilahduttaa, että mummon napit ovat nyt lohikäärmeen silmät”, isä sanoi ja silitti hänen tukkaansa.

”Hyvää yötä, Onni”, isä sanoi ja sammutti lampun. Rasian pohjalle oli jäänyt vielä yksi punainen nappi, joten lohikäärme saisi ehkä huomenna kielen.