Kuka osaisi sitoa rusetin

Olipa kerran varhainen aamu, jolloin kylän torille valui vaaleaa valoa ja kaivon vesi välkkyi hiljaa kiviseinien välissä. Sofia käveli torin poikki maitokannu kädessään, ja hänen vasemman kenkänsä nauha laahasi auki hänen perässään. Hän ei osannut sitoa rusettia, sillä äiti oli aina tehnyt sen hänen puolestaan.

Sofia laski kannun kaivon reunalle ja katseli nauhaa, joka makasi kivellä kuin pitkä ja väsynyt kastemato. Sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi torin laidalla vanhan lehmuksen, jonka oksalla istui Pekka Pöllö silmät puoliksi kiinni.

”Kuka näyttäisi, miten rusetti tehdään?” Sofia kysyi.

Pekka Pöllö avasi ensin toisen silmänsä ja sitten toisen ja liukui alas oksalta kaivon reunalle. Hän otti nauhan nokkaansa, kiersi sitä kerran ja haukotteli niin leveästi, että nauha putosi takaisin kivelle.

”Aamulla minun silmäni ovat vielä yötä”, sanoi Pekka Pöllö. ”Mutta tulen mukaasi, jos joku muu osaa.”

Niin Sofia ja Pekka Pöllö kulkivat torin poikki, ja aurinko nousi vähän korkeammalle ja lämmitti kivet kullankeltaisiksi. Hattukojun edessä seisoi Hattu-Heikki, joka asetteli olkihattuja riviin, ja jokaisen hatun ympäri kiersi sininen nauha, joka oli solmittu rusetille.

”Kuka näyttäisi, miten rusetti tehdään?” Sofia kysyi. ”Pekka Pöllö ei osannut, mutta hän tuli mukaan.”

Hattu-Heikki nappasi nauhan ja alkoi selittää niin nopeasti, että sanat vierivät toistensa päälle kuin omenat kaatuneesta korista. Hänen sormensa pyörähtivät, ja ennen kuin Sofia ehti nähdä mitään, nauha oli jo solmussa ja samassa taas auki, koska Heikki oli vetänyt väärästä päästä.

”Hups”, sanoi Hattu-Heikki. ”Teen sen niin usein, etten enää muista, miten se tehdään. Tulen mukaan.”

Nyt jonossa kulki kolme, ja tuuli kävi hiljaa torin yli ja keinutti hattujen sinisiä nauhoja. Rusinakojun takana Rusina-Riitta punnitsi rusinoita vaa'alla ja nuoli välillä tahmeita sormiaan.

”Kuka näyttäisi, miten rusetti tehdään?” Sofia kysyi. ”Pekka Pöllö ei osannut, Hattu-Heikki ei osannut, mutta he tulivat mukaan.”

Rusina-Riitta tarttui nauhaan, ja nauha tarttui hänen sormiinsa niin lujasti, että kun hän nosti kätensä, nauha nousi mukana ja kenkä melkein lähti jalasta. Sofia nauroi, ja Riitta pyyhki sormiaan esiliinaansa.

”Tulen mukaan, kunhan pesen käteni”, sanoi Rusina-Riitta.

Niin he kaikki neljä palasivat kaivolle, ja Riitta laski ämpärin syvälle viileään veteen. Kun ämpäri nousi, vesi lainehti sen reunoilla ja tyyntyi vähitellen peiliksi, jossa näkyivät taivas ja Hattu-Heikin hatun sininen rusetti.

Sofia kumartui ämpärin ylle ja katsoi rusettia tarkasti, eikä kukaan häirinnyt häntä. Hän näki kaksi lenkkiä, jotka nojasivat toisiinsa kuin jäniksen korvat, ja niiden keskellä solmun, joka piti ne kiinni.

”Ensin ristiin”, Sofia sanoi hitaasti. ”Sitten yksi lenkki, ja toinen sen ympäri.”

Hän teki niin, ja hänen sormensa liikkuivat yhtä hitaasti kuin vesi ämpärissä. Ensimmäinen yritys meni vinoon ja toinen jäi löysäksi, mutta kolmannella kerralla kengän päällä istui pieni ja tiukka rusetti.

Sitten Sofia kävi jonon läpi toisin päin. Hän sitoi rusetin Rusina-Riitan esiliinan nauhaan, ja Riitta piti puhtaat sormensa visusti selän takana. Hän sitoi rusetin Hattu-Heikin kojun kulmaan, ja Heikki katsoi koko ajan sanomatta sanaakaan.

Lopuksi Sofia sitoi sinisen nauhan rusetille lehmuksen oksaan, ja Pekka Pöllö oli jo niin hereillä, että seurasi tarkasti joka liikettä. Hän kallisti päätään ensin vasemmalle ja sitten oikealle.

”Ensin ristiin”, sanoi Pekka Pöllö. ”Sitten yksi lenkki, ja toinen sen ympäri.”

Aurinko nousi lehmuksen latvan yli, ja torille alkoi tulla väkeä koreineen ja kannuineen. Sofia nosti maitokannunsa ja astui kotia kohti, eikä kengännauha enää laahannut kivillä hänen perässään.

Pekka Pöllö yritti koko aamun avata oksan rusettia nokallaan, mutta se ei auennut, koska Sofia oli vetänyt oikeasta päästä.

”Hyvää huomenta, Sofia”, huusi Pekka Pöllö lehmuksen oksalta.

Sen pituinen se.