Sana, joka kulkee kumpaankin suuntaan

Tuuli puhalsi mereltä niin kovaa, että lokit lensivät takaperin ja kirkuivat närkästyneinä. Elias istui pienen veneen keulassa ja piteli kiinni hatustaan, joka yritti koko ajan karata pilviin. Airoissa istui Mikko Merirosvo, jolla oli punainen parta ja kaksi kultaista korvarengasta.

”Tuolla se on”, Mikko sanoi ja nyökkäsi eteenpäin. ”Aarresaari!”

Saari kohosi aalloista kuin vihreä kilpikonna, jonka selässä kasvoi palmuja. Sen rannalla kimalsi valkoista hiekkaa, ja keskellä nousi korkea kallio, jonka kyljessä ammotti musta luolan suu.

”Miksi meillä on näin kiire?” Elias kysyi.

Mikko kaivoi takkinsa taskusta rypistyneen kartan ja levitti sen polvilleen. Kartan reunaan oli kirjoitettu vinoilla kirjaimilla, että luola on auki vain laskuveden aikaan. Kun aurinko koskettaa merta, vesi palaa ja täyttää käytävät.

”Aurinko on jo puolivälissä taivaanrantaa”, Mikko sanoi. ”Meillä on aikaa korkeintaan tunti.”

Vene rahisi hiekkaan, ja Elias hyppäsi rantaan ensimmäisenä. Hän kiskoi köydestä, kunnes vene pysyi paikallaan, ja juoksi sitten Mikon perässä palmujen välistä kohti kalliota. Rapu kipitti heidän tieltään ja heristi saksiaan, mutta kumpikaan ei ehtinyt pysähtyä pyytämään anteeksi.

Luolan suulla märkä kivi kiilsi, ja sisältä kuului tippuvan veden tasaista naputusta. Mikko sytytti lyhdyn, ja he astuivat varovasti sisään. Seinillä kasvoi sinivihreää levää, joka hehkui hämärässä kuin joku olisi piirtänyt kiveen pieniä tähtiä.

”Isoisäni piilotti tänne aarteensa”, Mikko kuiskasi. ”Hän oli meren nopein laivanajaja, ja hänen mielestään tämä aarre oli koko meren arvokkain asia.”

”Kultaa?” Elias kysyi.

”En tiedä”, Mikko sanoi. ”Siksi minä olen tässä.”

Käytävä kapeni ja vietti alaspäin. Lattialla oli pieniä lammikoita, joiden yli Elias loikkasi kuin sammakko. Sitten lyhdyn valo osui tammiseen oveen, jonka keskellä oli raskas pyöreä lukko.

Lukossa ei ollut avaimenreikää lainkaan. Sen sijaan siinä oli viisi kirjainratasta, joita pystyi kääntämään, ja niiden yläpuolelle oli kaiverrettu arvoitus.

Elias luki sen ääneen. ”Sano sana, joka kulkee samana kumpaankin suuntaan, niin ovi aukeaa sinulle.”

Mikko raapi partaansa. Hän väänsi rattaisiin sanan aarre ja nykäisi lukkoa, mutta ovi ei hievahtanutkaan.

”Aarre on takaperin erraa”, Elias sanoi. ”Ei se käy.”

Silloin luolan suulta kuului kumea kohahdus. Kylmää vettä lipaisi heidän nilkkojaan, ja lyhdyn liekki värähti.

”Vuorovesi!” Mikko huusi. ”Se tulee jo!”

Elias tuijotti lukkoa. Viisi kirjainta, sama kummastakin päästä. Vesi nousi sääriin asti, ja hänen sydämensä hakkasi kuin rumpu.

Sitten hän muisti Mikon sanat. Isoisä oli ollut meren nopein ajaja, ja ajaja oli sama sana edestä ja takaa.

Elias väänsi rattaat järjestykseen nopeasti, kirjain kerrallaan. Rattaat naksuivat, mutta ovi pysyi kiinni, ja vesi kurkotti jo polviin.

”Se ei aukea!” Mikko voihkaisi. ”Meidän täytyy kääntyä takaisin!”

Elias ei liikahtanut. Hän luki arvoituksen uudelleen ja huomasi sen ensimmäisen sanan. Siinä ei lukenut, että sana kirjoitetaan. Siinä luki sano.

Hän veti henkeä ja huusi kovaa luolan pimeyteen.

”Ajaja!”

Huuto kimposi seiniltä ja palasi takaisin yhtä kirkkaana. Ajaja, ajaja, ajaja, vastasi kaiku, ja koska sana oli sama kummastakin suunnasta, kaiku kuulosti täsmälleen huudolta. Lukon sisällä jokin kilahti, ja tamminen ovi narahti auki.

”Sinä olet nerokas!” Mikko huudahti.

”Tiedän”, Elias sanoi. ”Juostaan!”

Oven takana kohosivat kiviportaat ylöspäin, poispäin vedestä. He kiipesivät niitä kaksi askelmaa kerrallaan, ja alhaalla vesi kohisi ovesta sisään. Portaiden päässä oli kuiva kammio, jonka keskellä seisoi pieni puinen arkku.

Mikko avasi kannen vapisevin sormin. Arkussa ei ollut kultaa eikä helmiä. Siellä oli messinkinen kompassi, jonka neula pyöri hetken ja pysähtyi sitten osoittamaan suoraan seinää kohti.

”Kompassi, joka näyttää aina kotiin”, Mikko kuiskasi. ”Isoisä kertoi siitä, kun olin pieni.”

”Tuo seinä ei näytä kodilta”, Elias sanoi.

Hän kopautti kiveä, ja se kumisi onttona. Kun hän työnsi olallaan, kivi liukui sivuun, ja kasvoille tulvi raikas iltatuuli. Kapea polku johti kallion laelle, ja he kömpivät ulos juuri silloin, kun aurinko kosketti merta.

Alhaalla luolan suu katosi aaltojen alle hiljaa ja tasaisesti. Mikko istahti kalliolle ja nauroi niin, että parta heilui.

He laskeutuivat rantaan kapeaa polkua pitkin, ja tuuli oli jo tyyntynyt. Vene odotti siellä, mihin Elias oli sen vetänyt, ja meri oli muuttunut sileäksi ja kultaiseksi. Mikko souti hitaasti, ja kompassin neula osoitti koko ajan samaan suuntaan.

Tähdet syttyivät yksi kerrallaan taivaalle. Elias nojasi veneen laitaan ja kuunteli, kuinka airot loiskivat pehmeästi vedessä. Hänen silmänsä painuivat raskaiksi.

”Hyvää yötä, Elias”, Mikko Merirosvo sanoi hiljaa. ”Ilman sinua olisin yhä huutamassa sanaa erraa.”

Veneen pohjalla rapu heristi saksiaan, sillä se oli jostain syystä tullut mukaan.