Hyrinää meren syvyydestä

Ilta laskeutui meren ylle, ja aallot kantoivat rantaan viileää ja suolaista tuulta. Aino istui laiturin päässä ja heilutti varpaitaan, kun vedestä nousi yhtäkkiä vihreä tukka ja hopeinen pyrstö.

”Aino, tarvitsen apua”, sanoi Meeri Merenneito ja pyyhkäisi märät hiukset silmiltään. ”Laulusimpukkani on kadonnut, enkä voi soittaa merelle iltalaulua ilman sitä.”

Aino oli tuntenut Meeri Merenneidon koko kesän, ja hän tiesi, mitä simpukka merkitsi. Joka ilta Meeri puhalsi siihen, ja koko merenpohja kuunteli, kun kalat asettuivat nukkumaan.

”Miten minä pääsen sinne alas?” Aino kysyi.

Meeri puhalsi hänen ympärilleen kirkkaan kuplan, joka kimmelsi kuin aamukaste ikkunalasissa. Aino veti henkeä, ja kuplan sisällä ilma tuoksui kevyesti sitruunalta. Sitten hän hyppäsi, ja vesi sulkeutui hiljaa hänen ylleen.

Merenpohjassa oli hämärää ja vihreää. Meduusat leijuivat ohi kuin pienet lyhdyt, ja niiden valo väreili hiekalla. Jostakin kaukaa kuului hiljaista hyrinää, joka katosi heti, kun Aino yritti kuunnella.

”Tässä simpukka oli”, Meeri sanoi ja osoitti litteää kiveä. ”Jätin sen tähän, kun lähdin hakemaan merilevää välipalaksi.”

Aino kumartui kiven viereen ja katsoi tarkkaan. Hiekassa kulki kapea uurre, aivan kuin joku olisi vetänyt perässään jotain painavaa. Uurteen molemmin puolin oli pieniä pisteitä, kaksi kerrallaan, tiheänä rivinä.

”Jälkiä”, Aino kuiskasi. ”Ja katso, tuolla on jotain.”

Kiven kolossa lepäsi pieni ja tyhjä kotilo. Se oli kulunut ja haalea, ja sen suu oli lohjennut reunasta. Aino käänteli sitä kädessään ja pani sen sitten taskuunsa.

”Minä tiedän, kuka sen vei”, Meeri sanoi ja mutristi suutaan. ”Olli Mustekala keräilee kaikkea kiiltävää. Hänen luolassaan on lusikoita, nappeja ja yksi ruosteinen kello.”

He uivat Ollin luolalle, joka oli korallien takana. Olli roikkui katosta kahdeksan lonkeron varassa ja kiillotti juuri vanhaa kattilankantta.

”Minä en ole vienyt mitään”, Olli sanoi loukkaantuneena. ”Simpukka ei edes kiillä. Se on vaaleanpunainen ja ryppyinen kuin villasukka pesun jälkeen.”

Aino katsoi luolan lattiaa. Hiekassa oli Ollin jälkiä, mutta ne olivat pyöreitä painaumia, isoja ja pehmeitä. Mitään uurretta ei näkynyt, eikä missään ollut pieniä pistepareja.

”Olli puhuu totta”, Aino sanoi. ”Hänen jalkansa jättävät aivan erilaiset jäljet.”

”Lonkeroni”, Olli korjasi. ”Minulla ei ole jalkoja, minulla on lonkeroita. Se on aivan eri asia.”

Meeri huokaisi niin syvään, että kuplia nousi pitkänä nauhana kohti pintaa. Aino otti tyhjän kotilon taskustaan ja käänsi sitä valoa kohti. Kotilossa oli jotain tuttua, mutta hän ei aivan saanut kiinni siitä, mitä.

Silloin hyrinä kuului taas, nyt paljon lähempää. Se oli epävireistä ja katkonaista, aivan kuin joku olisi yrittänyt laulaa simpukkaan ensimmäistä kertaa elämässään.

”Se on minun simpukkani ääni!” Meeri huudahti.

Aino nosti kätensä ja mietti. Kapea uurre syntyi, kun jotain raahattiin. Pienet pisteet olivat pikkuruisten jalkojen jälkiä, ja tyhjä kotilo oli liian pieni ja rikki, eikä kukaan jätä kotiaan ilman syytä.

”Meeri”, Aino sanoi hitaasti, ”simpukkaasi ei varastettu. Joku muutti siihen asumaan.”

He seurasivat hyrinää meriruohon läpi, jossa lehdet hipaisivat Ainon kuplaa kuin kissan häntä. Kiven takana kökötti vaaleanpunainen simpukka, ja sen suusta pilkisti kaksi pientä saksea ja kaksi tikkumaista silmää.

”Hei”, sanoi erakkorapu ja painui hiukan syvemmälle. ”Minä olen Rauli. Tämä oli tyhjä, kun löysin sen. Vanha kotini kävi liian ahtaaksi, ja tässä on niin kaunis kaiku.”

Meeri avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Aino näki, että hän halusi simpukkansa takaisin, mutta ei raaskinut ajaa ketään kotoaan ulos.

”Kuori vai kuoro”, Aino tuumi ääneen. ”Rauli tarvitsee kuoren, ja Meeri tarvitsee soittimen. Ehkä kumpikin voi saada omansa.”

Hän muisti Ollin luolan, joka oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Nopeasti hän ui takaisin korallien taakse ja palasi hetken päästä mukanaan iso ja sileä etanankuori, jonka Olli oli antanut mielellään, koska se ei kiiltänyt.

Rauli tunnusteli uutta kuorta saksillaan, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Hänen silmänsä kääntyivät ensin kuoren puoleen ja sitten takaisin kauniiseen simpukkaan.

”Entä kaiku?” hän kysyi epäluuloisesti. ”Jos siinä ei ole kaikua, minä en muuta.”

Aino ei tiennyt, oliko etanankuoressa kaikua, eikä kukaan muukaan tiennyt. Hän painoi suunsa kuoren aukolle ja hyräili pätkän iltalaulua, ja kaikki odottivat henkeään pidätellen.

Kuori vastasi matalalla ja pitkällä huminalla, aivan kuin se olisi miettinyt jotain tärkeää.

Rauli kurkisti sisään, mittasi oviaukon ja nuuhkaisi sen reunaa. Sitten hän kipitti ulos simpukasta ja sujahti uuteen kotiinsa niin nopeasti, ettei Aino ehtinyt edes räpäyttää silmiään.

”Tilava”, Rauli sanoi tyytyväisenä. ”Täällä mahtuu jopa kääntymään.”

Meeri nosti laulusimpukan huulilleen ja puhalsi. Sävel levisi hämärään veteen pehmeänä ja pitkänä, ja meduusat himmensivät valoaan yksi kerrallaan. Kalat painuivat meriruohon suojaan, ja Olli käpertyi luolansa perälle kattilankansi sylissään.

Meeri saattoi Ainon takaisin laiturille, ja kupla poksahti hiljaa, kun Aino nousi vedestä. Taivaalla tuikki jo ensimmäinen tähti, ja meri hengitti rauhallisesti rantakiviä vasten.

”Hyvää yötä, Aino”, sanoi Meeri Merenneito ja sukelsi aaltoihin.

Syvyydestä kuului vielä pitkään vaimeaa hyrinää, sillä Rauli harjoitteli uudessa kodissaan, eikä hän ollut vielä löytänyt oikeaa säveltä.