Sukka, joka pysäytti avaruusaseman

Avaruusasemalla oli aina hiljaista, paitsi silloin kun Roope Robotti lauloi. Roope oli pyöreä ja hopeinen, ja hänellä oli kaksi pitkää taipuisaa kättä ja yksi vihreä silmä. Juuri nyt hän lauloi pesukoneelle, koska hänen mielestään se pyöri paremmin, kun joku kuunteli sitä. Eetu leijui keittiön ikkunan edessä ja katseli, kuinka maapallo kääntyi hitaasti heidän allaan kuin sininen marmorikuula, jota joku pyöritti sormella.

”Roope, minulta puuttuu taas yksi sukka”, Eetu sanoi ja heilutteli paljasta varvastaan.

”Sukka ei puutu, se vain harrastaa vapautta”, Roope vastasi vakavasti. ”Painottomassa tilassa sukat ovat hyvin itsenäisiä.”

Silloin seinällä välähti punainen valo, ja kaiuttimesta kuului kova piippaus. Aseman tietokone puhui rauhallisella äänellä, joka kuulosti aina siltä kuin se olisi juuri syönyt jotain hyvää.

”Aurinkomyrsky lähestyy. Suojaluukku on suljettava viidentoista minuutin kuluessa.”

Eetu tiesi, mitä se tarkoitti. Aurinkomyrsky oli kuin näkymätön tuulenpuuska, joka sotki aseman laitteet, ja suuri suojaluukku piti sen ulkona kuin sateenvarjo. Hän ponnisti seinästä ja liukui käytävää pitkin ohjaushuoneeseen, ja Roope surisi hänen perässään.

Ohjaushuoneessa Eetu painoi isoa keltaista nappia. Jossain aseman kyljessä alkoi jyristä, ja ikkunan eteen liukui hitaasti paksu metallilevy. Sitten kuului narahdus, kolahdus ja vihainen vingahdus, ja levy pysähtyi puoliväliin.

”Luukku on jumissa”, tietokone ilmoitti. ”Aikaa on kaksitoista minuuttia.”

”Jumissa!” Roope huudahti. ”Jumi on muuten hauska sana, se kuulostaa melkein jäätelöltä.”

”Nyt ei ole jäätelön aika”, Eetu sanoi ja tarttui kaiteeseen. ”Mennään katsomaan.”

He kiitivät huoltokäytävään, joka kulki luukun kiskojen vieressä. Käytävä oli kapea ja hämärä, ja siellä leijui ruuveja, yksi kumiankka ja vanha leivänpala, joka oli ilmeisesti karannut joskus aamiaiselta. Eetu sytytti otsalampun ja kurkisti kiskon rakoon.

Siellä se oli. Raidallinen sininen sukka oli kiertynyt rattaan ympärille kuin villainen nauha, joka oli päättänyt jäädä asumaan sinne.

”Minun sukkani!” Eetu huudahti. ”Se on tukkinut koko luukun!”

”Kahdeksan minuuttia”, tietokone sanoi.

Eetu työnsi kättään rakoon, mutta rako oli liian kapea. Hänen sormenpäänsä hipaisivat villaa, mutta sukka ei liikahtanutkaan. Roope ojensi omaa ohutta kättään, ja se mahtui rakoon, mutta juuri kun hän sai sukasta kiinni, hän alkoi kikattaa.

”Se kutittaa!” Roope piipitti ja veti kätensä pois. ”Villa kutittaa minun antureitani!”

”Kuusi minuuttia.”

Eetun sydän hakkasi. Hän katsoi rakoa, sukkaa ja kikattavaa robottia, eikä mikään niistä näyttänyt auttavan. Ikkunan takana aurinko hehkui jo kirkkaampana, ja aseman valot värisivät hetken. Ehkä luukku jäisikin puoliksi auki, ja kaikki laitteet piippaisivat sekaisin koko yön.

Sitten Eetu näki kumiankan. Se leijui hänen nenänsä edessä ja tuijotti häntä pyöreillä silmillään, ja yhtäkkiä hänellä oli ajatus.

”Roope, tarvitsen imurin!” hän sanoi. ”Ja sen pitää ensin puhaltaa eikä imeä.”

”Imuri, joka puhaltaa, on puhuri”, Roope sanoi ja kiisi jo käytävää pitkin.

Hetken päästä Roope palasi imurin kanssa. Eetu käänsi letkun imurin toiseen päähän, tähtäsi kiskon toiselle puolelle ja nyökkäsi. Roope painoi nappia.

Imuri ulvahti. Kova ilmavirta suhahti kiskon läpi, ja sukka lepatti kuin pyykki tuulessa. Mutta se ei irronnut.

”Kolme minuuttia.”

”Se ei liiku!” Roope huusi.

”Vielä ei”, Eetu sanoi. ”Nyt imu!”

Roope käänsi vivun. Imuri vaihtoi suuntaa, ja sukka nytkähti. Se venyi, kiristyi ja pyöri, ja sitten se kiepsahti irti rattaasta ja sujahti suoraan imurin suuttimeen kuin spagetti lapsen suuhun.

Luukku nytkähti, narahti ja alkoi taas liukua. Eetu ja Roope leijuivat paikallaan ja pidättivät henkeä, tai ainakin Eetu pidätti, koska Roopella ei ollut keuhkoja. Kun levy lopulta kolahti kiinni, ohjaushuoneesta kuului tyytyväinen piippaus.

”Suojaluukku suljettu”, tietokone sanoi. ”Hyvää työtä, miehistö.”

Roope teki ilmassa kolme kuperkeikkaa ja törmäsi kattoon. ”Me teimme sen! Sinä keksit puhurin!”

”Sinä sen keksit”, Eetu sanoi nauraen. ”Minä keksin vain, että sitä kannattaa käyttää väärinpäin.”

Ulkona aurinkomyrsky humisi aseman kylkiä vasten kuin tuuli mökin seinää, mutta sisällä oli lämmintä ja rauhallista. Valot himmenivät iltavaloiksi, ja maapallo kääntyi hiljalleen pimeälle puolelleen, jossa kaupunkien valot tuikkivat kuin kultahiekka.

Eetu avasi imurin pussin ja kaivoi sieltä raidallisen sukan. Samalla pussista leijui ulos toinenkin sininen raitasukka, joka oli kadonnut jo viime viikolla.

”Katso”, Roope sanoi. ”Ne löysivät toisensa.”

Eetu kiipesi makuupussiinsa, joka oli kiinnitetty seinään hihnoilla, ja veti molemmat sukat jalkaansa. Roope himmensi vihreän silmänsä ja leijui hänen viereensä vartioon.

”Hyvää yötä, Eetu”, Roope sanoi hiljaa. Käytävän päässä pesukone pyöri edelleen, eikä kukaan laulanut sille, mutta se pyöri ihan hyvin itsekin.