Kosti vartioi tomaatteja

Syksyinen ilta tuoksui omenoilta, ja kotipihan koivu pudotteli lehtiään kuin olisi kyllästynyt niihin. Onni potki palloa aitaa vasten, ja Kosti Koira juoksi sen perässä niin tosissaan, että korvat lepattivat.

Silloin keittiön ikkuna aukesi, ja äiti kurkisti ulos.

”Tänä yönä tulee halla”, äiti huusi. ”Pitäkää huolta tomaateista!”

Ikkuna sulkeutui. Kosti Koira istahti nurmelle ja rypisti otsaansa niin, että toinen korva nousi pystyyn.

”Kuka on Halla?” Kosti kysyi. ”Ja miksi hän tulee yöllä?”

Onni mietti. Hän ei ollut ihan varma, mutta hän ei halunnut myöntää sitä koiralle, joka luotti häneen täysin.

”Halla on varmaan joku, joka tykkää tomaateista”, Onni sanoi vakavasti. ”Hän hiipii pimeässä ja vie ne.”

”Tomaattivaras!” Kosti henkäisi. ”Me emme anna hänen viedä yhtään.”

Niin alkoi suuri pelastusoperaatio. Onni kantoi tomaattiruukut yksi kerrallaan kasvimaalta koirankoppiin, ja Kosti Koira työnsi niitä kuonollaan peremmälle, kunnes koppi oli täynnä punaista ja vihreää. Kostille ei jäänyt sinne tilaa, mutta hän sanoi, ettei vartija nuku muutenkaan.

”Halla ei ikinä arvaa katsoa koiran kotiin”, Kosti kuiskasi tyytyväisenä.

Kosti haki vielä äidin puutarhahatun ja painoi sen päähänsä, koska hänen mielestään vartijan piti näyttää vähän pelottavalta. Hattu valui hänen silmilleen, joten hän näytti lähinnä kukkaruukulta, jolla on häntä.

”Älä huoli, Onni”, Kosti sanoi hatun alta. ”Minä olen nyt naamioitunut.”

Sitten he asettuivat vartioon. Onni kyykistyi marjapensaan taakse, ja Kosti kiipesi kopin katolle, josta näki koko pihan. Hämärä laskeutui hitaasti, ja ruoho alkoi tuntua sormissa viileältä.

Rapsahdus! Kosti haukahti kolme kertaa, mutta rapisija oli vain siili, joka tuhisi kompostin vieressä.

”Anteeksi”, Kosti sanoi siilille. ”Luulin sinua Hallaksi.”

Siili tuhahti ja tepasteli pois hyvin loukkaantuneen näköisenä.

Hetken päästä takaovi narahti. Pimeässä lähestyi pitkä hahmo, jolla oli sylissään jotain valkoista ja lepattavaa.

”Se on Halla!” Kosti haukkui. ”Hän on valkoinen ja iso!”

Hahmo säpsähti niin, että valkoinen kangas lehahti sen päälle ja peitti sen kokonaan. Se kompuroi kasvimaalle, horjui ja istahti suoraan tyhjään kasvilavaan.

”Kuka täällä huutaa?” kangas kysyi isän äänellä. ”Ja missä ovat tomaatit?”

Onni ryntäsi pensaan takaa ja kiskoi lakanan pois isän päästä. Isä katsoi tyhjää kasvimaata, ja hänen silmänsä laajenivat.

”Joku on vienyt kaikki tomaatit”, isä sanoi. ”Juuri ennen hallaa!”

”Halla kävi jo!” Kosti huusi katolta. ”Mutta me olimme nopeampia!”

Isä tuijotti koiraa, ja koira tuijotti isää. Kumpikaan ei ymmärtänyt toista, ja kumpikin oli aivan varma omasta asiastaan.

Onni kosketti nurmea. Ruohonkorret olivat kovia ja kylmiä, ja niiden kärjissä kimalsi ohut, valkoinen huurre. Silloin Onni tajusi, ettei Halla ollutkaan kukaan, vaan pakkanen, joka hiipii maahan syysyönä.

Isä aikoi juuri lähteä etsimään tomaatteja vaikka naapurista asti. Jos hän löytäisi ruukut ja kantaisi ne takaisin kylmälle kasvimaalle, kaikki olisi mennyt hukkaan.

”Isä, odota!” Onni sanoi. ”Tomaatit ovat turvassa koirankopissa, eikä sinne pääse yhtään hallaa.”

Isä kurkisti koppiin, jossa ruukut seisoivat lämpimässä rivissä kuin bussia odottavat. Sitten hän nauroi niin, että lakana putosi hänen olaltaan.

”Parempaa piilopaikkaa en olisi itse keksinyt”, isä sanoi. ”Mutta missä Kosti sitten nukkuu?”

Onni levitti lakanan kopin oviaukon eteen, jotta kylmä ei pääsisi sisään, ja otti Kostia tassusta. Hän tiesi tarkalleen, missä oli yksi tyhjä paikka.

Niin Kosti Koira pääsi ensimmäistä kertaa nukkumaan Onnin sängyn jalkopäähän. Hän pyöri kolme kierrosta, huokaisi syvään ja painoi kuononsa Onnin varpaille.

”Hyvää yötä, Onni”, Kosti mumisi. ”Jos Halla tulee, herätä minut.” Onni lupasi herättää, vaikka tiesi, että Halla tulisi aamulla vain piirtämään kuvia ikkunaan.