

Fantasiasatu
Kuka soittaa Kellokarin kelloa
6–9 v · 6–7 minLukijana Emil
Tuuli kiskoi purjeita niin, että koko laiva natisi kuin vanha keinutuoli. Onni seisoi Kultaisen Silakan kannella ja piti kaiteesta kiinni, kun aalto nosti keulan korkealle ja pudotti sen taas alas.
Ruorissa seisoi Matti Merirosvo, jolla oli punainen huivi, kolme kultaista nappia ja parta, joka oli punottu kahdelle letille. Hän kohotti kaukoputken silmälleen ja tähysi taivaanrantaa.
”Tuolla siintää Kellokari”, Matti Merirosvo sanoi. ”Se, joka ensimmäisenä soittaa karin kelloa ennen auringonlaskua, saa pitää meren suurinta pokaalia koko vuoden.”
”Kuka muu yrittää?” Onni kysyi.
Matti Merirosvo ojensi hänelle kaukoputken. Aivan lähellä kiisi vihreä laiva, jonka kannella kapteeni Hilkka vilkutti molemmilla käsillään ja nauroi niin kovaa, että lokit pyrähtivät mastosta.
”Hilkka on voittanut seitsemän kertaa peräkkäin”, Matti Merirosvo huokaisi. ”Ja hänen pokaalinsa on niin kiiltävä, että hän kampaa tukkansa sen edessä joka aamu.”
Onni katsoi taivasta, jonka reunalle oli kasautunut tummia pilviä. Ne vyöryivät eteenpäin kuin harmaa peitto, jota joku veti kohti laivaa.
”Myrsky tulee”, Onni sanoi. ”Ja aurinko laskee kohta.”
”Siksi meidän on kiidettävä”, Matti Merirosvo vastasi ja käänsi ruoria. ”Nostetaan kaikki purjeet!”
Onni kiskoi köyttä, ja iso purje pullistui tuulesta. Kultainen Silakka loikkasi aallolta toiselle, ja suolaiset pisarat roiskuivat Onnin poskille. Hetken he menivät Hilkan ohi, ja Matti Merirosvo hihkaisi niin, että hänen lettinsä heiluivat.
Sitten tuuli kääntyi. Se puhalsi yhtäkkiä suoraan vastaan, ja purje lerpahti mastoa vasten kuin märkä pyyhe. Laiva hidasti, pysähtyi ja alkoi lipua hitaasti taaksepäin.
”Ei, ei, ei!” Matti Merirosvo voihki. ”Väärä tuuli, väärä suunta, väärä päivä!”
Hilkan vihreä laiva sujahti heidän ohitseen, sillä sen purjeet oli käännetty vinoon. Hilkka heilutti hattuaan ja huusi jotain, mitä tuuli ei suostunut kuljettamaan perille asti.
Onni nojasi kaiteen yli ja katsoi vettä. Pinnalla kellui oljenkorsi, ja se ei ajelehtinut taaksepäin, vaan liukui sitkeästi kohti Kellokaria.
”Matti Merirosvo!” Onni huudahti. ”Tuuli menee yhteen suuntaan, mutta virta menee toiseen. Lasketaan purjeet alas, niin virta kantaa meidät!”
Matti Merirosvo raapi partaansa. ”Merirosvo, joka laskee purjeensa kesken kilpailun? Kuulostaa ihan siltä, että luovutetaan.”
”Ei luovuteta”, Onni sanoi. ”Kellutaan voittoon.”
He kiskoivat purjeen alas, ja tuuli lakkasi työntämästä laivaa taaksepäin. Virta tarttui Kultaiseen Silakkaan ja vei sitä hiljaa, mutta varmasti eteenpäin. Pian he liukuivat Hilkan rinnalle, ja Hilkan suu loksahti auki.
Silloin tuli sumu. Se laskeutui niin nopeasti, ettei Onni nähnyt edes keulaa. Kaikkialla oli valkoista ja märkää, ja jostain kuului, kuinka aallot läiskivät kallioita vasten.
”Karit!” Matti Merirosvo kuiskasi. ”Jos ajamme kivelle, jäämme jumiin koko yöksi.”
Laiva kallistui. Pohjan alla jokin raapaisi, ja Onnin sydän hyppäsi kurkkuun. Matti Merirosvo kiskoi ruoria, mutta virta veti heitä yhä lähemmäs kolinaa ja kohinaa.
Onni sulki silmänsä ja kuunteli. Kohinan seasta kuului heikko kilinä, ihan kuin joku olisi koputtanut lusikalla teekuppia.
”Kello!” Onni sanoi. ”Tuuli soittaa sitä vähän. Ohjataan äänen mukaan!”
”Vasemmalle vai oikealle?” Matti Merirosvo kysyi.
”Kilinää kohti”, Onni vastasi. ”Vähän vasemmalle. Nyt suoraan. Vielä vähän!”
Kultainen Silakka pujotteli kivien välistä kuin neula villasukasta. Sumu repesi, ja aivan edessä kohosi Kellokari, jonka huipulla heilui vanha vaskikello. Aurinko oli jo puoliksi meren alla.
Mutta toiselta puolelta lähestyi vihreä laiva. Hilkka oli jo laskenut pienen soutuveneen vesille ja souti kovaa kohti karia.
”Me emme ehdi”, Matti Merirosvo henkäisi. ”Soutuvene on liian kaukana, ja köysi on solmussa!”
Onni katsoi mastoa, sitten köyttä ja sitten kalliota, joka kohosi aivan laivan kyljen vieressä. Hän sitoi köyden vyötärölleen, nousi kaiteelle ja otti vauhtia.
Hän hyppäsi. Hetken hän leijui veden yllä, ja tuuli vihelsi hänen korvissaan. Sitten hänen kenkänsä tömähtivät märälle kalliolle. Hän liukastui, tarrasi kiveen ja kiipesi.
Hilkka loikkasi soutuveneestä rantaan. Onni kurotti. Hilkka kurotti.
Kling, klang, klong!
Kello soi niin, että lokit kirkuivat ja sumu tuntui säpsähtävän. Onni roikkui kellon narussa, ja aurinko upposi mereen juuri sillä hetkellä.
Hilkka istahti kalliolle ja nauroi. ”Seitsemän kertaa minä voitin”, hän sanoi. ”Kahdeksas kerta olisi ollut jo vähän tylsä.”
Myöhemmin, kun myrsky oli kulkenut ohi ja tähdet syttyivät, Kultainen Silakka keinui rauhallisesti karin suojassa. Onni joi kaakaota, ja kiiltävä pokaali seisoi kannella hänen vieressään.
Matti Merirosvo kietoi peiton Onnin harteille ja hymyili partansa letin takaa. ”Hyvää yötä, Onni”, hän sanoi.
Hilkka huusi vihreältä laivalta, että hän tulisi aamulla kampaamaan tukkansa pokaalin edessä, kuten aina.






