Kaksitoista kiveä tyyneen aamuun

Kerttu asetteli litteitä kiviä riviin mökin yläkerran ikkunalaudalle ja painoi jokaista peukalolla keskeltä, aivan kuin olisi kuunnellut, kuinka ohut kivi oli. Kiviä oli kaksitoista, enimmäkseen harmaita, ja yksi oli melkein valkoinen ja niin sileä, että se tuntui sormissa viileältä vielä pitkän pitelemisenkin jälkeen.

”Tuo valkoinen kääntyy ilmassa vinoon”, sanoi ääni ikkunan takaa.

Järven yllä, kahden kuusen välissä, roikkui Kaisa Kuu, joka oli ilmestynyt ikkunaan joka ikinen kesäilta siitä asti, kun Kerttu oli ensimmäisen kerran saanut nukkua yläkerrassa yksin. Kaisa Kuulla oli mielipide melkein kaikesta, mikä liittyi veteen, ja suurin osa mielipiteistä oli väärässä.

”Se lentää juuri oikein”, Kerttu sanoi. ”Etkä sinä ole koskaan heittänyt yhtään kiveä.”

”Minä olen katsonut tuhansia heittoja”, Kaisa Kuu sanoi. ”Se on melkein sama asia, ja minun kätenikään ei väsy.”

Saunan seinässä, ovenpielen vieressä, oli lyijykynällä kirjoitettu numero seitsemän, ja sen alla luki isän lapsenkäsialalla, että ennätys oli tehty yksitoistavuotiaana tyynenä heinäkuun aamuna. Kerttu oli nyt yksitoista, oli heinäkuu, ja radiossa oli sanottu, että tuulisi vasta puolenpäivän jälkeen. Hän aikoi herätä ennen kuutta, kävellä laiturille ja heittää kaikki kaksitoista kiveä peilityyneen veteen, yhden kerrallaan.

”Kahdestatoista kivestä ainakin yhden täytyy hypätä kahdeksan kertaa”, hän sanoi. ”Se on pelkkää matematiikkaa.”

”Tai sitten yksikään ei hyppää”, Kaisa Kuu sanoi ystävällisesti. ”Sekin on matematiikkaa.”

Portaat narahtivat alhaalla, ensin kolmas askelma ja sitten yhdeksäs, jotka narisivat aina, ja isä nousi yläkertaan villasukat jalassa ja hammasharja vielä kädessään. Hän istui sängyn reunalle niin, että patja painui vähän hänen puoleensa, ja katsoi kivirivistöä ikkunalaudalla.

”Kaksitoista”, isä sanoi. ”Sinä olet tosissasi.”

”Sinä sait seitsemän ilman mitään suunnitelmaa”, Kerttu sanoi. ”Minulla on suunnitelma.”

Hän kömpi peiton alle, mutta nousi melkein heti istumaan ja siirsi valkoisen kiven rivin toiseen päähän, ja sitten takaisin keskelle. Hän oikaisi peiton reunaa, vaikka se oli jo suorassa, ja vilkaisi ovea, joka oli raollaan portaiden puolelle.

”Isä, jätätkö oven tuohon asentoon?” hän kysyi. ”Ihan noin, ettei se mene kiinni.”

”Jätän”, isä sanoi eikä kysynyt, miksi.

”Ja montako askelmaa alakertaan on?”

”Sinä tiedät sen paremmin kuin minä.”

”Kolmetoista”, Kerttu sanoi, ja hänen olonsa keveni hiukan, vaikka luku oli ollut sama koko kesän.

Isä kertoi iltasadun, koska Kerttu pyysi, vaikka hän ei olisi myöntänyt sitä kenellekään kaupungissa. Sadussa oli harmaahaikara, joka seisoi kaislikon reunassa yhdellä jalalla koko pitkän kesäpäivän ja odotti kalaa, ja vesi liikkui sen nilkan ympärillä hitaina renkaina, jotka levisivät ja haalistuivat ja syntyivät uudelleen. Aurinko laski järven taakse, ja haikaran varjo venyi veden päällä yhä pidemmäksi, ja yhä haikara odotti.

Sitten isä vaikeni ja jäi katsomaan Kerttua.

”Minä en keksi tähän loppua”, hän sanoi. ”Keksi sinä viimeinen kuva.”

Kerttu mietti hetken ja katsoi ikkunalaudan kiviä, joiden reunat hohtivat kuunvalossa hopeisina.

”Haikara ei saa yhtään kalaa”, hän sanoi. ”Mutta se löytää jalkansa alta litteän kiven, nostaa sen nokkaansa ja heittää sen järvelle, ja kivi hyppää kahdeksan kertaa.”

”Kahdeksan”, isä sanoi ja nauroi niin, että patja tärisi. ”Sillä haikaralla oli parempi heittokäsi kuin minulla.”

”Ja minä näin sen”, Kaisa Kuu sanoi ikkunasta. ”Se kirjoitti tuloksen kaislaan.”

”Haikarat eivät osaa kirjoittaa”, Kerttu sanoi.

”Tämä osasi”, Kaisa Kuu sanoi. ”Sinä keksit sen.”

Isä silitti peittoa Kertun olan kohdalta, nousi ja jätti oven raolleen juuri sellaiseen asentoon kuin oli luvannut. Portaat narahtivat taas, ensin yhdeksäs ja sitten kolmas askelma, ja alakerrasta kuului hiljaista astioiden kilinää ja hanan lyhyt kohina.

Kerttu nukahti katsellessaan, miten järven pinta muutti väriä hopeasta harmaaksi ja harmaasta sinisen hämäräksi, ja miten laiturin päähän sidottu soutuvene keinui niin hitaasti, että sen liikkeen huomasi vain, jos katsoi pitkään.

Hän heräsi keskellä yötä, eikä hän ensin tiennyt, mikä hänet oli herättänyt. Uni oli ollut ikävä, sen hän tiesi, mutta muuta siitä ei ollut jäänyt jäljelle, vain tunne, joka istui rinnassa painavana kuin märkä pyyhe. Huone oli hämärä samalla tavalla kuin kesäyöt mökillä aina olivat, ei pimeä vaan harmaansininen, ja ikkunalaudan kivet erottuivat yhä rivinä.

Järvi liplatti rantakiviä vasten tasaisesti, aina kaksi pientä ääntä ja sitten tauko. Kerttu kuunteli sitä hetken ja veti peiton leukaan asti, mutta tunne rinnassa ei siirtynyt minnekään.

”Isä”, hän sanoi hiljaa, ja sitten vähän kovemmin, niin että ääni kantoi oven raosta portaisiin: ”Isä?”

Alhaalta kuului liikettä, ja sitten kolmas askelma narahti.

Isä nousi portaat hitaammin kuin illalla, ja yhdeksäs askelma narahti juuri ennen kuin hänen hahmonsa näkyi oven raossa. Hän ei sytyttänyt valoa vaan istui sängyn reunalle samaan kohtaan kuin aiemmin, niin että patja painui taas vähän hänen puoleensa.

”Näin ikävää unta”, Kerttu sanoi. ”En muista siitä mitään, mutta se jäi tähän.”

Hän painoi kämmenen rintaansa vasten. Isä nyökkäsi ja laski oman kätensä peiton päälle Kertun polven kohdalle.

”Se saa olla siinä hetken”, isä sanoi. ”Minä istun tässä.”

He olivat hiljaa, ja Kerttu kuunteli järveä, joka liplatti rantaa vasten kaksi pientä ääntä ja sitten tauon, kaksi ääntä ja tauon. Isän käsi tuntui peiton läpi lämpimältä ja raskaalta. Ikkunalaudan kivet erottuivat yhä harmaansinisinä, ja niiden takana järvi oli niin tyyni, että rannan kuuset näkyivät siinä toistamiseen ylösalaisin.

Sitten Kerttu muisti illan haikaran, joka oli odottanut koko pitkän päivän ja saanut lopulta lopun, jota kukaan muu ei ollut sille keksinyt.

”Tähän keksin oman lopun”, hän sanoi.

Isä ei kysynyt mitään vaan odotti.

”Lopussa minä istun saunan portailla, ja ne ovat lämpimät, koska aurinko on paistanut niihin koko päivän”, Kerttu sanoi hitaasti. ”Sinä tuot kaksi mukia kaakaota, ja toisessa on kermavaahtoa, ja se muki on minun.”

”Totta kai se on sinun”, isä sanoi. ”Minä en edes pidä kermavaahdosta.”

”Sinä pidät kermavaahdosta.”

”En siinä lopussa.”

Kerttu naurahti nenänsä kautta, ja hän huomasi, että painava tunne oli kutistunut. Se ei ollut kokonaan poissa, mutta se mahtui nyt pienempään tilaan. Hän käpertyi kyljelleen ja veti peiton olkapäille, ja isä istui yhä vieressä eikä noussut, vaikka Kertun silmät olivat jo puoliksi kiinni. Kaisa Kuu riippui matalalla kuusten latvojen yllä, ja tällä kertaa se ei sanonut mitään.

Kun Kerttu seuraavan kerran avasi silmänsä, huone oli täynnä vaaleaa, vielä viileää valoa, ja alakerrasta kuului kahvinkeittimen poreilu. Herätyskello näytti viittä vaille kuusi. Hän keräsi kivet ikkunalaudalta villapaidan taskuihin, kuusi kumpaankin, ja ne kopisivat toisiaan vasten, kun hän laskeutui portaita alas ja laski askelmat ääneen kolmeentoista.

Isä seisoi pihalla kahvimuki kädessä, ja he kävelivät yhdessä kastemärän nurmikon poikki rantaan. Järven yllä leijui ohutta usvaa, joka repeili hitaasti auringon noustessa, ja vesi oli niin sileää, että laiturin lankut näkyivät siinä yhtä selvinä kuin niiden päällä. Kaisa Kuu oli yhä taivaalla, kalpea ja ohut kuin paperista leikattu, ja se roikkui saunan katon yllä.

Ensimmäinen kivi hyppäsi neljä kertaa ja toinen viisi, ja Kerttu tajusi heittäneensä molemmat liian kiireesti ja liian korkealta. Hän polvistui laiturin reunalle, niin että käsi kulki melkein veden pinnan tasalla, ja odotti jokaisen heiton jälkeen, kunnes viimeinenkin rengas oli levinnyt ja haalistunut ja järvi oli taas peilinä. Kolmas kivi hyppäsi kuusi kertaa, neljäs seitsemän, ja sen jälkeen tuli viisi, kuusi, seitsemän ja taas kuusi.

”Kymmenen heitetty ja kaksi jäljellä”, isä sanoi laiturin päästä. ”Minä en sano mitään matematiikasta.”

Yhdestoista kivi hyppäsi viisi kertaa, ja Kertun taskuun jäi enää valkoinen kivi. Hän piti sitä kämmenellä hetken, tunsi sen viileyden ja odotti, että vesi asettui. Sitten hän heitti matalalta ja pitkään, ja kivi lähti liukumaan veden pintaa pitkin, ja hän laski kuiskaten jokaisen pienen kosketuksen, jotka seurasivat toisiaan yhä tiheämmin, kunnes kivi upposi rauhallisesti kauas usvan alle.

”Kahdeksan”, Kerttu sanoi.

”Kahdeksan”, isä sanoi yhtä aikaa.

”Se kääntyi ilmassa vähän vinoon”, Kaisa Kuu sanoi taivaalta.

”Ja hyppäsi silti kahdeksan kertaa”, Kerttu sanoi.

Renkaat levisivät järven poikki yhä laajempina, ja aamuaurinko osui niihin niin, että jokainen välähti hetken kultaisena ennen kuin hävisi. Kerttu juoksi saunalle ja kirjoitti lyijykynällä isän numeron alle numeron kahdeksan ja sen viereen, että ennätys oli tehty yksitoistavuotiaana tyynenä heinäkuun aamuna, aivan samoin sanoin. Isä tuli hänen viereensä, luki rivin kahteen kertaan ja kiersi sitten käsivarren hänen olkapäilleen.

”Kerttu, hyvä että huusit minut yöllä luoksesi”, isä sanoi. ”Minä tulen aina mielelläni.”

Kerttu nojasi häneen hetken ja katsoi järveä, jonka pinta oli taas tyyntynyt, ja usva nousi laiturin ympäriltä ohuina kiehkuroina kohti valoa.

”Hyvää huomenta, Kerttu”, sanoi Kaisa Kuu kalpeana saunan katon yllä, juuri ennen kuin aamun sini peitti sen kokonaan.