Kello, joka odottaa

Lokakuun tuuli repi viimeisiä lehtiä koivuista, kun Venla pysähtyi Kummitustalon portille. Talo seisoi mäen päällä yksinään, ja sen ikkunat olivat niin mustia, että ne näyttivät maalatuilta sisäpuolelta. Venla oli kulkenut talon ohi koulumatkallaan kuusi vuotta katsomatta sitä kertaakaan suoraan.

Tänään hän katsoi. Edellisenä iltana hän oli nähnyt ullakon ikkunassa valon, joka liikkui huoneesta toiseen, vaikka talossa ei ollut ollut sähköjä vuosikymmeniin. Äiti oli sanonut, että se oli varmasti heijastus, ja Venla oli vastannut, etteivät heijastukset kävele.

Portti kitisi, kun hän työnsi sen auki. Ääni jatkui pidempään kuin portin liike, ikään kuin joku olisi matkinut sitä talon sisältä.

”Hyvä on”, Venla sanoi ääneen, koska hiljaisuus alkoi painaa korvia. ”Katson vain eteisen ja lähden.”

Ulko-ovi ei ollut lukossa. Se aukesi juuri ennen kuin Venla ehti koskea kahvaan. Sisältä tulvi kylmää ilmaa, joka haisi kostealta paperilta ja vanhalta kynttilävahalta.

Eteisessä seisoi korkea seinäkello, jonka heiluri riippui liikkumatta. Sen viisarit osoittivat viittä vaille kahtatoista. Venla kaivoi taskulampun taskustaan, mutta sen valokeila tuntui hukkuvan pimeään jo parin metrin päässä.

”Sinun ei pitäisi olla täällä.”

Venla kääntyi niin nopeasti, että lamppu oli pudota. Portaiden alimmalla askelmalla istui tyttö, ehkä vähän häntä vanhempi, pitkässä harmaassa mekossa. Tytön läpi näkyivät kaiteen koristeleikkaukset.

”Kuka sinä olet?” Venla kysyi, ja hänen äänensä kuulosti ohuemmalta kuin hän olisi halunnut.

”Kerttu Kummitus”, tyttö sanoi. ”Ja ennen kuin kysyt, olen juuri sitä, mitä luulet. Mutta minä en ole se, jota sinun pitäisi pelätä.”

Venla nielaisi. Hän oli kuvitellut monenlaisia kummituksia, mutta ei yhtäkään, joka näyttäisi näin väsyneeltä ja vähän ärtyneeltä.

”Näin valon ullakolla”, hän sanoi. ”Olitko se sinä?”

Kerttu Kummitus pudisti päätään ja vilkaisi ylös pimeään portaikkoon. ”Se oli Vartija. Se kantaa lyhtyä, kun se etsii. Eilen se etsi, koska joku oli jättänyt portin raolleen.”

”Mitä se etsii?”

”Ääniä”, Kerttu Kummitus sanoi. ”Askelia, hengitystä, sydämen lyöntejä, kaikkea mikä on elävää. Kun kello lyö kaksitoista, Vartija kerää talosta jokaisen äänen. Jos joku on silloin sisällä, hänen äänensä jää Vartijalle, eikä hän pääse enää koskaan ulos.”

Venla katsoi kelloa. Viisarit eivät olleet liikahtaneetkaan.

”Mutta kellohan on pysähtynyt”, hän sanoi.

”Se ei ole pysähtynyt”, Kerttu Kummitus vastasi. ”Se odottaa.”

Venla ei pitänyt siitä, miten Kerttu sanoi sen, aivan tasaisesti kuin olisi kertonut säästä. Hän perääntyi ovelle ja tarttui kahvaan. Kahva ei liikkunut, ja kun hän veti kaksin käsin, ovi narahti mutta pysyi kiinni, kuin joku olisi nojannut siihen ulkopuolelta.

”Talo sulki sen heti, kun astuit sisään”, Kerttu Kummitus sanoi hiljaa. ”Se ei päästä ketään ulos ennen kuin kello on lyönyt.”

”Sitten me pysäytämme kellon”, Venla sanoi.

Kerttu katsoi häntä pitkään, ja hänen läpikuultavat kasvonsa näyttivät melkein sääliviltä. ”Olen yrittänyt sitä kauemmin kuin osaan laskea. Kellon sisällä on rattaat, mutta käteni menevät niiden läpi kuin savu.”

”Minun käteni eivät mene läpi”, Venla sanoi.

”Et sinä tiedä, mitä teet. Jos avaat kellon väärään aikaan, Vartija kuulee sen ensimmäisenä.”

Venla oli aikeissa väittää vastaan, koska hän väitti aina vastaan, mutta silloin talo hiljeni. Tuuli, joka oli koko ajan ulvonut räystäissä, lakkasi kesken puuskan. Edes lattialankut eivät enää natisseet.

Portaiden yläpäähän ilmestyi kellertävä valo. Se ei välkkynyt kuin kynttilä, vaan pysyi tasaisena ja kylmänä, ja sen takana venyi seinälle pitkä varjo, joka oli liian kapea ollakseen ihmisen.

Seinäkellosta kuului naksahdus. Sitten toinen. Heiluri lähti liikkeelle.

”Piiloon”, Kerttu Kummitus kuiskasi. ”Nyt heti.”

Venla sammutti taskulampun ja painautui kellon ja seinän väliseen kapeaan rakoon. Puu oli jääkylmää hänen poskeaan vasten, ja hän tunsi heilurin tikityksen koko kehossaan.

Valo laskeutui askelma kerrallaan. Askelista ei kuulunut mitään, ei ainuttakaan narahdusta, vaikka nuo samat portaat olivat valittaneet Kertun painon alla, vaikka hänellä tuskin oli painoa lainkaan. Venla pidätti henkeään, kunnes rintaa poltti.

Hänen sydämensä löi niin kovaa, että hän oli varma Vartijan kuulevan sen. Hän yritti ajatella jotain muuta, mitä tahansa, mutta mieleen tuli vain Kertun ääni: askelia, hengitystä, sydämen lyöntejä.

Lyhdyn valo pysähtyi aivan kellon eteen.

Venla näki sen reunan lattialla, vain sormenleveyden päässä kengänkärjestään. Varjo ei liikkunut, eikä valo. Jokin seisoi siinä ja kuunteli.

Ja kellon sisältä, aivan Venlan korvan vierestä, kuului raskas raksahdus, kun minuuttiviisari siirtyi eteenpäin.

Neljä minuuttia vaille kaksitoista. Venla tajusi, ettei Vartija kuunnellut häntä vaan kelloa, sillä varjo kallistui tikityksen suuntaan kuin ihminen, joka painaa korvansa seinään. Kellon ääni peitti hänen sydämensä lyönnit, mutta vain siihen asti, kunnes kello lakkaisi tikittämästä ja alkaisi lyödä.

Hänen taskussaan oli taskulamppu ja kotiavain. Venla pujotti lampun sormiinsa niin hitaasti, että se tuntui kestävän tunnin. Sitten hän heitti sen matalalla kaarella eteisen poikki kohti salin avointa ovea.

Lamppu kolahti lattiaan, pomppi kahdesti ja vieri pimeään. Ääni oli kova kuin pudonnut kattila.

Valo kääntyi. Se liukui lattiaa pitkin salia kohti nopeammin kuin yksikään ihminen olisi kävellyt, ja varjo venyi sen perässä ohueksi viivaksi. Hetken eteinen oli täysin musta.

Venla ryömi raosta ja kopeloi kellon lasiovea. Hänen sormensa löysivät pienen messinkihaan, joka oli jäykkä ja kylmä. Hän käänsi sitä, ja ovi aukesi pitkällä, valittavalla narahduksella.

Salissa valo pysähtyi.

”Venla”, Kerttu Kummitus kuiskasi jostain portailta. ”Se kuuli sen.”

”Tiedän”, Venla sanoi hampaidensa välistä. ”Älä auta, ellet pysty.”

Kellon sisällä heiluri liikkui edestakaisin, raskas ja tasainen, ja sen takana pyörivät rattaat, joita hän ei nähnyt mutta kuuli. Venla työnsi käden sisään ja haparoi ratasta, mutta hänen sormensa luiskahtivat öljyiseltä metallilta. Minuuttiviisari raksahti taas.

Valo palasi.

Se ei enää liukunut vaan tuli suoraan häntä kohti, ja Venla näki ensimmäisen kerran, mikä lyhtyä kantoi. Siinä ei ollut kasvoja eikä käsiä, vain pitkä harmaa muoto, joka taipui keskeltä kuin kuivunut ruoko. Lyhty riippui siitä, missä ihmisellä olisi ollut kämmen.

Valo osui Venlan kasvoihin. Se oli niin kylmää, että hänen silmiään kirveli.

Viisarit kohtasivat. Kello veti henkeä, ja syvältä sen uumenista kuului ensimmäinen lyönti, niin matala, että lattia värähti.

Venla yritti huutaa Kertulle, mutta suusta ei tullut mitään. Hän tunsi äänensä lähtevän kuin lämmön, joka karkaa avatusta ikkunasta talvella, ja harmaa muoto kumartui lähemmäs kuuntelemaan. Hän ajatteli, että tämä oli nyt se hetki, josta kukaan ei kertonut, koska kukaan ei ollut palannut kertomaan.

”Heiluri!” Kerttu Kummitus huusi. ”Ota kiinni heilurista!”

Toinen lyönti vapisutti seiniä. Venla tarttui heiluriin molemmin käsin.

Se veti häntä kuin elävä olento. Rattaat vinkuivat, ja koko kello kallistui häntä kohti, mutta Venla painoi kantapäänsä lattiaan ja piti kiinni. Kolmas lyönti jäi kesken ja muuttui pitkäksi kirskunaksi.

Hän irrotti toisen kätensä, kaivoi kotiavaimen taskustaan ja tunki sen sokkona rattaiden väliin. Metalli rusahti metallia vasten. Sitten kaikki pysähtyi.

Hiljaisuus kesti kolme sydämenlyöntiä. Venla kuuli ne itse, omat lyöntinsä, ja ymmärsi, että ne olivat yhä hänen.

Lyhdyn valo lepatti ensimmäistä kertaa. Se kutistui kellertävästä läikästä pieneksi pisteeksi, ja harmaa muoto vetäytyi sen mukana kokoon kuin paperi, jonka joku rypistää nyrkkiin. Varjo valui lattialankkujen rakoihin ja katosi.

Ulkona tuuli alkoi taas ulvoa räystäissä. Jossain yläkerrassa natisi lankku, ja portti kitisi pihalla aivan tavallisesti, yhtä kauan kuin se liikkui.

”Sinä pysäytit sen”, Kerttu Kummitus sanoi. Hän seisoi alimmalla askelmalla, ja hänen äänensä kuulosti vähemmän väsyneeltä kuin aiemmin. ”Minä yritin kauemmin kuin sinä olet ollut olemassa.”

”Sinulla ei ollut kotiavainta”, Venla sanoi. Hänen äänensä oli käheä, mutta se oli hänen omansa.

”Sitä ei saa ottaa pois. Ei koskaan.”

”Äiti kysyy siitä huomenna”, Venla sanoi. ”Sanon, että hukkasin sen. Se on melkein totta.”

Ulko-ovi aukesi itsestään, ja sisään tuli raitista, märkien lehtien tuoksuista ilmaa. Venla haki taskulamppunsa salin lattialta ja huomasi, että se syttyi taas ja sen valo yletti seinään asti.

Ovella hän kääntyi katsomaan. Kerttu istui portailla ja kuunteli tuulta silmät kiinni, kuin hän olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

”Hyvää yötä, Venla”, Kerttu Kummitus sanoi. ”Ja sulje portti mennessäsi.”

Venla sulki portin huolellisesti. Kotona hän kiipesi sänkyyn villasukat jalassa, ja ennen kuin silmät painuivat kiinni, hän näki ikkunasta mäen päällä tumman talon, jonka ullakolla ei liikkunut enää mikään valo.