Kuka koputtaa velhon tornissa

Pakkanen oli kiristynyt koko viikon, ja kun Aino nousi mäkeä ylös Veikko Velhon tornille, lumi narisi hänen saappaidensa alla kuin vanha ovi. Taivas oli kirkas ja niin musta, että tähdet näyttivät liian läheisiltä. Torni seisoi mäen laella kapeana ja harmaana, ja sen katolla kiilsi jotain uutta: pitkä rautatanko, joka osoitti suoraan ylös.

Aino oli kaksitoista ja ollut Veikko Velhon oppilaana kaksi talvea. Hän osasi jo sekoittaa musteet, lukea tähtikartan ja olla kysymättä liian montaa kysymystä kerralla, vaikka viimeinen taito oli vielä kesken.

Veikko Velho avasi oven ennen kuin Aino ehti koputtaa. Hänen partansa oli sotkussa, ja hän näytti siltä kuin olisi valvonut monta yötä peräkkäin.

”Hyvä, että tulit”, hän sanoi. ”Täällä kummittelee.”

”Sitä sinä sanoit myös silloin, kun hiiri söi kynttilät”, Aino sanoi.

”Hiiri ei koputa lukitun oven takana kolmea kertaa joka yö”, Veikko Velho sanoi ja veti hänet sisään.

Keittiössä hän kertoi kaiken. Joka yö, vähän puolenyön jälkeen, ylimmästä huoneesta kuului kolme kumeaa koputusta, aivan kuin joku olisi lyönyt rystysillä seinään. Huone oli lukossa, ja avain roikkui Veikko Velhon kaulassa nyörissä, mutta kun hän kiipesi katsomaan, huoneessa ei ollut ketään.

”Siellä työskenteli aikoinaan minun opettajani”, hän sanoi hiljempaa. ”Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei hänen kirjojaan siirrelty. Minä siirsin niitä viime viikolla.”

Aino ei sanonut mitään. Hän ajatteli, että aikuiset uskoivat helposti juuri siihen, mitä pelkäsivät.

”Milloin koputukset alkoivat?” hän kysyi.

Veikko Velho mietti. ”Samalla viikolla, kun seppä kävi”, hän sanoi. ”Annoin laittaa salamanjohtimen katolle, koska viime kesänä ukkonen kävi liian lähellä.”

”Kuuluuko niitä joka yö?”

”Ei aivan. Toissa yönä satoi lunta, eikä kuulunut mitään. Mutta se oli varmaan levännyt.”

Aino kirjoitti molemmat asiat muistiin hiilikynällä ja sanoi jäävänsä yöksi. Veikko Velho näytti niin helpottuneelta, että Ainoa melkein hävetti hänen puolestaan.

Illalla he lämmittivät ylimmän huoneen kamiinan, koska Veikko Velho halusi, että henki viihtyisi eikä olisi kiukkuinen. Huone oli pyöreä ja täynnä kirjoja, ja yhden seinän vieritse kulki musta rautatanko lattiasta kattoon, kiinnitettynä kolmella vanteella. Aino kosketti sitä, ja se oli lämmin kuin uunin kylki.

Puolenyön lähestyessä he istuivat alakerrassa ja kuuntelivat, vaikka kumpikaan ei myöntänyt tekevänsä niin. Kamiina oli sammunut ylhäällä jo tunteja sitten, ja tornin kiviseinät naksuivat pakkasessa.

Sitten ylhäältä kuului ääni, jota Aino ei koskaan unohtaisi.

Joku koputti kolme kumeaa kertaa.

Se ei kuulostanut puulta eikä kiveltä, vaan joltakin, jolla oli loputtomasti kärsivällisyyttä odottaa. Ainon niskassa kulki kylmä aalto alas selkää pitkin.

”Kuulitko?” Veikko Velho kuiskasi.

”Kuulin”, Aino sanoi. ”Anna avain.”

Veikko Velho kieltäytyi, mutta Aino ei antanut periksi, ja lopulta hän sai sekä avaimen että lyhdyn. Velho lupasi tulla perässä heti, kun löytäisi villasukkansa, mikä kuulosti Ainon korvissa epäilyttävän hitaalta päätökseltä.

Portaat kiersivät seinää pitkin ylöspäin, ja lyhdyn valo heilui askelmilla kuin joku olisi kävellyt Ainon edellä. Ylhäällä hän avasi oven, astui sisään ja nosti lyhdyn. Huone oli tyhjä, kirjat olivat paikallaan, ja ikkunassa kukki huurre.

Silloin veto paiskasi oven kiinni hänen takanaan. Hän kuuli, kuinka ulkopuolen salpa putosi raskaasti paikalleen, ja samassa lyhdyn liekki lepatti ja sammui.

Pimeässä oli hyvin hiljaista. Sitten, aivan hänen vierestään, kuului vielä yksi koputus.

Aino painoi selkänsä ovea vasten ja hengitti hitaasti nenän kautta, niin kuin hän teki aina, kun sydän yritti karata. Hän huusi Veikko Velhoa, mutta torni oli paksu, ja hänen äänensä tuntui katoavan kiveen.

Kuului koputus.

Ääni tuli seinän vierestä, siitä kohdasta, jossa rautatanko kulki. Aino ojensi kätensä pimeään ja löysi tangon, ja se oli nyt niin kylmä, että sormia kirveli. Hän painoi korvansa sitä vasten, vaikka kaikki hänessä halusi juosta.

Kuului koputus.

Hän tunsi sen. Tanko nytkähti vanteessaan, aivan vähän, ja ääni kulki raudan läpi kuin kumea kello, jota lyödään veden alla.

Aino alkoi melkein nauraa, vaikka hän oli yhä lukossa pimeässä huoneessa. Hän muisti, mitä Veikko Velho oli opettanut hänelle syksyllä: rauta laajenee lämmössä ja kutistuu pakkasessa. Päivällä kamiina lämmitti tangon, yöllä pakkanen puristi sitä, ja kun se kutistui, se luisti vanteissaan nykäys kerrallaan. Kolme vannetta, kolme koputusta, ja lumisena yönä taivas oli pilvessä eikä pakkanen purrut yhtä kovaa.

Selitys ei kuitenkaan avannut ovea. Aino haparoi pimeässä pöydän luo ja löysi sieltä Veikko Velhon pitkän messinkisen viivaimen. Oven ja karmin välissä oli rako, josta veti, ja hän työnsi viivaimen siitä läpi ja tunnusteli, kunnes metalli osui salpaan. Ensimmäisellä kerralla viivain lipesi, mutta toisella salpa nousi ja kolahti sivuun, ja ovi aukesi pimeille portaille.

Veikko Velho tuli vastaan puolivälissä, villasukat jalassa ja kynttilä kädessä.

”Sinä olet kalpea”, hän sanoi.

”Sinun opettajasi on rautaa”, Aino sanoi. ”Ja se koputtaa siksi, että sinä lämmität huonetta.”

Hän selitti kaiken keittiön pöydän ääressä. Veikko Velho oli ensin eri mieltä ja väitti, ettei mikään rauta ole niin kärsivällinen, mutta Aino pyysi häntä odottamaan. Seuraavana päivänä he jättivät kamiinan sytyttämättä, ja yöllä ylhäältä ei kuulunut mitään.

”Olisin voinut keksiä sen itse”, Veikko Velho sanoi aamulla.

”Olisit”, Aino sanoi. ”Mutta sinä etsit villasukkia.”

Kolmantena iltana Veikko Velho sytytti kamiinan uudelleen, koska hänen mielestään kirjat kostuivat kylmässä, ja he kuuntelivat kolme koputusta yhdessä kuin tutut kellonlyönnit. Aino oli jo puoliksi unessa villahuovan alla.

Sitten kuului vielä yksi, neljäs, hiljaisempi ja kauempaa, aivan kuin joku ylhäällä olisi vastannut.

Aino avasi silmänsä. Veikko Velho katsoi kattoon pitkään eikä sanonut mitään, ja sitten hän nosti teekuppiaan ylimmän huoneen suuntaan, kohteliaasti, niin kuin vieraalle.

”Kolme vannetta”, Aino sanoi.

”Niin”, Veikko Velho sanoi. ”Kolme.”

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, ja pakkanen naksutteli tornin seinissä hiljaa ja tasaisesti, kuin joku olisi laskenut tähtiä.

”Hyvää yötä, Aino”, Veikko Velho sanoi.