Laiskiaisen tapa katsoa

Lokakuun ensimmäinen pakkasyö oli huurruttanut mummolan pihanurmen, ja aamulla jokainen ruohonkorsi rapisi Tuukan kenkien alla. Hän oli tullut syyslomaksi yksin junalla, ja koko matkan hän oli ajatellut vain yhtä asiaa. Rannassa odotti vihreä soutuvene, jolla hän ja mummo olivat joka syksy soutaneet niemen taakse ahvenia onkimaan.

Hän juoksi saunapolkua alas ennen kuin mummo ehti keittää edes kahvia. Laiturin vieressä, siinä missä vene oli aina maannut kumollaan, oli vain kellastunut suorakaide ruohossa. Tuukka seisoi sen reunalla pitkään ja yritti keksiä, mihin vene olisi voinut kadota.

”Myin sen naapurin Eskolle syyskuussa”, mummo sanoi keittiössä, kun Tuukka tuli takaisin sisään poskiaan hieroen.

”Miksi?” Tuukka kysyi. ”Se oli meidän vene.”

Mummo kaatoi kahvia kuppiin ja katsoi ikkunasta järvelle, joka höyrysi kylmässä aamussa. ”Se oli vanha ja vuoti”, hän sanoi. ”Ja Esko tarvitsi sitä enemmän kuin minä.”

Tuukka ei vastannut. Hän otti voileivän pöydältä ja meni ulos, vaikka mummo huusi perään, että pipo pitäisi laittaa päähän.

Mummolan kasvihuone oli pihan ainoa lämmin paikka, koska mummo piti siellä pientä lämmitintä koko syksyn. Katon poikkipuusta riippui harmaanruskea karvapallo, joka oli ollut siinä niin kauan kuin Tuukka muisti. Se oli Lasse Laiskiainen, ja mummon mukaan se oli tullut kerran tomaatintaimien mukana eikä ollut vielä ehtinyt lähteä.

”Huomenta”, Lasse Laiskiainen sanoi hitaasti, avaamatta silmiään kokonaan. ”Sinä tömistelet.”

”Mummo myi veneen”, Tuukka sanoi ja istahti multasäkin päälle. ”Ilman että kysyi minulta.”

Lasse käänsi päätään niin verkkaisesti, että Tuukka ehti syödä puolet voileivästään ennen kuin liike oli valmis. ”Kysyikö hän sinulta, kun hän osti sen?” Lasse kysyi.

”Se oli ennen kuin minä synnyin.”

”No niin”, Lasse sanoi ja sulki silmänsä taas, ikään kuin asia olisi sillä selvä.

Tuukka puristi leivänkuoren nyrkkiinsä. Hänen mielestään laiskiaisen oli helppo sanoa, ettei mikään ollut iso juttu, kun se itse ei ollut liikkunut samasta kohdasta moneen vuoteen. Hän sanoi sen myös ääneen ja kuuli itse, kuinka tylyltä se kuulosti.

”Minä liikun koko ajan”, Lasse vastasi. ”Sinä et vain jaksa katsoa niin kauan.”

Iltapäivällä Tuukka kantoi puita liiteriin, koska se oli hänen tehtävänsä joka syksy, oli venettä tai ei. Hän teki sen nopeasti ja kovaäänisesti, ja jokainen halko kolahti pinoon vähän liian lujaa. Kun hän palasi kasvihuoneelle hakemaan kottikärryjä, Lasse oli siirtynyt poikkipuulla ehkä kämmenen verran vasemmalle.

”Sinä olet vihainen väärälle ihmiselle”, Lasse sanoi.

”Minä en ole vihainen kenellekään.”

”Halot ovat eri mieltä”, Lasse sanoi. ”Katso mummoa hetki. Älä sillä tavalla kuin sinä katsot, vaan minun tavallani.”

Tuukka aikoi sanoa jotain terävää, mutta jätti sen sanomatta. Hän seisoi kasvihuoneen ovella ja katsoi pihan yli kaivolle, jossa mummo täytti kastelukannua. Tällä kertaa hän ei kääntänyt katsettaan heti pois.

Mummo nosti kannun kaivon reunalta kaksin käsin ja laski sen maahan ennen kuin oli kävellyt kymmentäkään askelta. Hän seisoi hetken paikallaan ja hieroi olkapäätään, sitten hän nosti kannun uudelleen ja jatkoi matkaa. Tuukka muisti, miten mummo oli ennen soutanut niemen taakse niin, että airot narisivat tasaisesti, eikä hän ollut koskaan pysähtynyt kesken.

”Hän ei jaksa enää soutaa”, Tuukka sanoi hiljaa.

”Hän ei sanoisi sitä sinulle”, Lasse sanoi. ”Ei ainakaan ennen kuin sinä kysyt oikein.”

Tuukka ei kysynyt mitään sinä iltana. Illallisella hän söi lohikeittoa ja vastasi mummon kysymyksiin lyhyesti, vaikka tiesi, että mummo huomasi sen. Mummo kysyi, haluaisiko hän huomenna leipoa pullaa, ja Tuukka sanoi, että ehkä. Pöydän yli kulki hiljaisuus, joka ei ollut riitaa mutta ei ollut ystävällinenkään.

Myöhemmin, kun mummo istui katsomassa uutisia, Tuukka veti saappaat jalkaan ja meni taskulampun kanssa vajaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä sieltä etsi. Ehkä hän halusi vain nähdä, oliko mummo myynyt muutakin.

Vajan perällä, kahden lumikolan takana, nojasi seinää vasten kaksi vanhaa onkivapaa. Niiden vieressä oli pino uusia lautoja, purkillinen ruuveja ja paperi, johon oli piirretty lyijykynällä selkänojallinen penkki. Paperin kulmaan oli kirjoitettu mummon kaltevalla käsialalla yksi sana: laituri.

Tuukka kumartui katsomaan piirrosta tarkemmin, ja taskulampun valo vapisi lautojen päällä. Penkki oli piirretty niin leveäksi, että siihen mahtui kaksi ihmistä vierekkäin, ja sen kummallekin puolelle oli merkitty pieni reikä vavan pidikettä varten. Piirroksen alareunassa luki kuitenkin toisella kynällä, kuin myöhemmin lisättynä: liian painavia lautoja yksin.

Silloin pihalta kuului ulko-oven narahdus ja mummon askeleet kuraisella polulla.

”Täälläkö sinä olet”, mummo sanoi vajan ovella ja nosti kättään silmiensä eteen, kun taskulampun valo osui häneen.

Tuukka laski lampun lautapinon päälle niin, että valo kääntyi kattoon. Hän piti paperia yhä kädessään eikä keksinyt mitään syytä, miksi olisi seissyt vajan perällä pimeässä. Mummo katsoi paperia ja sitten häntä, eikä hän näyttänyt yhtään yllättyneeltä.

”Sen piti olla valmis ennen kuin sinä tulet”, mummo sanoi. ”Ajattelin, että istuisimme laiturin päässä ja onkisimme sieltä. Ei tarvitsisi soutaa mihinkään.”

”Mutta laudat olivat liian painavia”, Tuukka sanoi.

Mummo naurahti lyhyesti, ja nauru kuulosti vähän nolostuneelta. Hän astui sisään ja istahti vanhan maitotonkan päälle, ja Tuukka huomasi, että hän teki senkin varovasti, kuin olisi ensin miettinyt, miten päin istuisi. Vajassa haisi pihka, kylmä rauta ja kesän jälkeen unohtunut ruohonleikkuri.

Tuukka muisti, mitä Lasse oli sanonut, ja mietti hetken, mikä olisi oikea tapa kysyä. Kaikki kysymykset, jotka tulivat ensin mieleen, kuulostivat syytöksiltä. Lopulta hän kysyi sen, minkä oli nähnyt kaivolla.

”Sattuuko sinun olkapäähäsi?”

Mummo ei vastannut heti. Hän katsoi kättään ja hieroi sitä samalla tavalla kuin iltapäivällä pihalla. ”Keväästä asti”, hän sanoi. ”Viimeisellä soutukerralla en meinannut päästä niemeltä takaisin. Istuin kaislikossa puoli tuntia ja odotin, että tuuli kääntyisi.”

”Miksi et sanonut?”

”Koska sinä olisit ollut juuri noin pettynyt kuin olit aamulla”, mummo sanoi. ”Ja minä halusin, että sinulla olisi täällä jotain muuta tilalle, kun tulet.”

Tuukka katsoi lautoja, ruuvipurkkia ja kahta onkivapaa, joiden siimat olivat kiertyneet toistensa ympärille. Hän ajatteli, miten oli kolistellut halkoja koko iltapäivän ja vastannut keittopöydässä yhdellä sanalla. Kurkussa tuntui samalta kuin silloin, kun juo liian kylmää vettä liian nopeasti.

”Minä kannan laudat”, hän sanoi. ”Sinä neuvot, mihin ne menevät.”

Aamu oli taas huurteinen, mutta aurinko nousi niemen takaa kirkkaana ja sulatti laiturin lankut tummiksi. Tuukka kantoi laudat vajasta rantaan yksi kerrallaan, ja jokainen niistä oli painavampi kuin hän oli kuvitellut. Neljännen kohdalla hän joutui pysähtymään saunan nurkalle ja ymmärsi yhtäkkiä hyvin, miltä kastelukannu oli eilen tuntunut.

Mummo istui laiturilla jakkaralla piirros polvellaan ja luki mittoja ääneen. Tuukka sahasi, ja kun ensimmäinen pala jäi kaksi senttiä liian lyhyeksi, mummo sanoi vain, että siitä tulee hyvä pidike vavalle. Ruuvinvääntimen hän piti itse, koska sen saattoi painaa toisella kädellä.

Kun Tuukka haki ruuveja lisää, hän pysähtyi kasvihuoneen ovelle. Lasse Laiskiainen oli edennyt poikkipuulla vielä vähän matkaa ja roikkui nyt ikkunan kohdalla, josta näki suoraan laiturille. Hänen silmänsä olivat melkein auki.

”Sinä katsot meitä”, Tuukka sanoi.

”Minä katson järveä”, Lasse sanoi. ”Te vain olette siinä edessä.”

”Me teemme penkin.”

”Huomasin”, Lasse sanoi. ”Se on ensimmäinen asia moneen päivään, jota sinä et tee vihaisesti.”

Penkki valmistui iltapäivällä, kun aurinko oli jo matalalla ja järven pinta oli muuttunut vaaleanharmaaksi. Se oli vähän vino toisesta päästä, ja yksi ruuvinkanta jäi pystyyn, vaikka Tuukka yritti painaa sitä koko painollaan. Mummo istui siihen ensimmäisenä, nojasi selkänojaan ja sanoi, että se oli paras penkki, jolla hän oli koskaan istunut.

Tuukka selvitti siimat keittiön pöydän ääressä sillä aikaa, kun pullataikina kohosi uunin vieressä. Se kesti kauemmin kuin hän olisi uskonut, ja mummo katsoi häntä sohvalta hymyillen mutta ei sanonut mitään. Kun viimeinen solmu aukesi, ulkona oli jo hämärää.

He istuivat penkillä illalla lämpimät pullat taskussa ja heittivät onget laiturin viereen kaislojen reunaan. Kohot kelluivat tummassa vedessä kuin kaksi punaista pistettä, eikä kumpikaan liikkunut pitkään aikaan. Kun mummon kohon alla vihdoin nykäisi, hän antoi vavan Tuukalle, ja Tuukka nosti laiturille ahvenen, joka oli tuskin peukaloa isompi.

”Päästetään se takaisin”, mummo sanoi. ”Se ehtii kasvaa ensi syksyyn.”

Myöhemmin, kun mummo oli jo mennyt nukkumaan, Tuukka kävi vielä kasvihuoneella sammuttamassa valon. Lämmitin hurisi hiljaa nurkassa, ja ikkunan takana laituri näkyi kuunvalossa, penkki sen päässä kuin joku olisi jäänyt istumaan. Lasse Laiskiainen roikkui aivan ikkunan vieressä ja oli selvästi tyytyväinen paikkaansa.

”Ensi syksynä tulen taas”, Tuukka sanoi.

”Minä olen silloin ehkä tuolla oven luona”, Lasse sanoi hitaasti ja sulki silmänsä. ”Hyvää yötä, Tuukka.”