SatukoneStories in English
Kuvitus sadusta Kun vuori alkoi hengittää

Fantasiasatu

Kun vuori alkoi hengittää

9–12 v · 7–8 minLukijana Emil

Kuuntele satu

Ensimmäinen pakkasyö tuli kylään lokakuun lopulla, ja samana yönä Lohikäärmevuori alkoi hengittää. Väinö kuuli sen makuuhuoneensa ikkunan takaa: pitkä, matala humina nousi vuoren rinteeltä, vaimeni hetkeksi ja palasi sitten uudestaan. Huminan välissä oli hiljaista, ja juuri se hiljaisuus sai hänen niskakarvansa pystyyn.

Ikkunalaudalle laskeutui raskas lintu, joka kopautti nokallaan lasia kahdesti. Väinö avasi ikkunan, ja kylmä ilma toi huoneeseen kanervan ja kiven tuoksua.

”Sinä taidat tietää, kuka minä olen”, lintu sanoi. ”Olen Kalle Kotka, ja minun pesäni on vuoren pohjoisseinällä. Olen nähnyt sinut siellä kolmesti tällä viikolla, vaikka kyläläiset ovat kieltäneet kaikkia kiipeämästä sinne.”

Väinö punastui pimeässä. Hän oli kahdentoista vuoden ikäinen ja kylän paras kiipeilijä, eikä hän pitänyt siitä, että joku laski hänen retkiään.

”Mitä se sinulle kuuluu?” Väinö kysyi.

”Kuuluu se, että tiistaina sinä potkaisit irti kiven harjanteen reunalta”, Kalle Kotka sanoi. ”Se vieri alas rinnettä ja vei mukanaan puoli rinnettä. Nyt kivivyöry tukkii vanhan tuuliaukon, josta vuoren kylmä ilma on aina virrannut sisään.”

Väinö muisti kiven. Hän oli halunnut nähdä, kuinka kauas se lentäisi, ja se oli lentänyt pitkälle.

”Ja mitä sitten?” hän kysyi, vaikka arvasi jo vastauksen.

”Vuoren sisällä nukkuu lohikäärme, joka on nukkunut kaksisataa vuotta kylmässä ilmassa”, Kalle Kotka sanoi. ”Nyt luolaan ei tule enää kylmää, ja lämpö herättää sen. Kuuletko sen hengityksen? Joka yö se on vähän voimakkaampi kuin edellisenä.”

Väinö puki villapaidan ja otti vyölleen köyden ja isänsä vanhan jäähakun. Hän ei kertonut kenellekään, koska tiesi, että aikuiset olisivat jääneet väittelemään keittiön pöydän ääreen siksi aikaa, kun vuori heräsi.

Polku oli jäässä, ja kuu oli kapea kuin kynnen jälki. Kalle Kotka lensi hänen edellään matalalla, ja sen siivet kahisivat pimeässä niin kuin joku olisi kääntänyt vanhan kirjan sivua.

”Sinun ei pitäisi tulla”, Kotka sanoi kivikon reunalla. ”Minä tarvitsin vain jonkun, joka kertoo kylälle, että pitää lähteä.”

”Kylä ei lähde, vaikka minä kertoisin”, Väinö sanoi. ”Minä tukin sen aukon, joten minä myös avaan sen.”

”Sinä olet itsepäinen”, Kotka sanoi. ”Se on huono ominaisuus kotkassakin, ja ihmisessä se on vielä huonompi.”

Kivivyöry oli paksu ja pitkä kieli, joka oli valunut rinteelle, ja sen yläpäässä musta halkeama vei vuoren sisään. Halkeamasta puhalsi lämmin, kostea ilmavirta, joka haisi rautaiselta ja tuhkalta. Väinö kumartui sen suulle ja kuunteli.

Syvältä alhaalta kuului hengitys. Se oli niin hidas, että Väinö ehti laskea kymmeneen ennen kuin se kääntyi. Sitten kuului jotain muuta, raapaisu, kuin suuri kynsi olisi vedetty kiveä pitkin.

”Se liikkuu jo unissaan”, Kalle Kotka kuiskasi. ”Tuuliaukko on tämän halkeaman pohjalla. Siellä on yksi iso lohkare, joka tukkii sen kokonaan.”

Väinö sitoi köyden kiveen ja laskeutui halkeamaan. Seinät olivat lämpimät ja liukkaat, ja mitä alemmas hän meni, sitä kuumemmaksi ilma muuttui. Hiki valui hänen otsaltaan silmiin.

Pohjalla oli lohkare, joka oli kiilautunut kahden seinän väliin. Sen alta pilkotti pimeää, ja sieltä nousi lohikäärmeen hengitys suoraan Väinön kasvoille. Lohkareen takana, toisella puolella, viilsi ohut kylmä tuulenvire, joka yritti päästä sisään eikä mahtunut.

Hän painoi olkapäänsä lohkaretta vasten. Se ei liikkunut.

Hän painoi uudestaan, kaikella voimallaan, ja silloin alhaalla hengitys pysähtyi.

Hiljaisuus kesti kauan. Sitten pimeydestä kuului ääni, joka ei ollut hengitys vaan nuuhkaisu, pitkä ja utelias. Lohikäärme haistoi hänet.

Väinön jalka lipesi. Hän putosi köyden varaan, ja köysi narahti, ja hänen jalkansa heilahtivat lohkareen alla olevan aukon yläpuolella. Alhaalla aukeni silmä, keltainen ja leveä kuin vaunun pyörä, ja sen valossa Väinö näki suomuja, jotka liikkuivat.

”Väinö, ylös!” Kalle Kotka huusi halkeaman suulta.

Mutta Väinö ei noussut. Hän näki keltaisessa valossa sen, mitä ei ollut pimeässä nähnyt: lohkareen oikealla puolella seinässä oli syvä kolo, juuri sen kokoinen kuin lohkare.

Työntäminen ei auttaisi. Lohkare oli liian painava suoraan työnnettäväksi, mutta kivi kyllä kääntyisi, jos sitä vääntäisi oikeasta kohdasta.

Hän iski jäähakun lohkareen vasempaan reunaan, sen ja seinän väliseen rakoon. Lämmin ilma pöllähti hänen kasvoilleen, kun lohikäärme veti henkeä kuin olisi aikonut puhaltaa. Väinö kiersi köyden kerran ranteensa ympäri, nosti jalkansa hakun varrelle ja painoi.

Kivi rasahti. Lohkare kallistui hitaasti, sitten nopeammin, ja liukui kolinalla oikealle seinän koloon.

Tuuliaukko aukesi, ja vuoren kylmä ilma syöksyi sisään ulvoen niin kuin olisi odottanut koko viikon. Pakkanen pyyhkäisi Väinön ohi alas pimeään, ja alhaalla keltainen silmä räpsähti.

Kerran. Toisen kerran. Kolmannella kerralla se jäi kiinni.

Hengitys palasi, mutta se oli hitaampi kuin ennen, ja sitten vielä hitaampi. Raapivaa ääntä ei enää kuulunut.

Väinö kiipesi ylös niin hiljaa kuin osasi. Kun hän pääsi halkeaman suulle, hänen kätensä tärisivät niin, ettei hän saanut köyden solmua auki. Kalle Kotka avasi sen nokallaan.

”Sinä et noussut, kun käskin”, Kotka sanoi.

”En noussut”, Väinö sanoi.

”Itsepäinen”, Kotka sanoi, mutta ei kuulostanut enää vihaiselta.

He laskeutuivat rinnettä alas, kun taivas alkoi harmaantua idässä. Väinö piti jäähakkua kädessään ja huomasi, ettei halunnut potkaista yhtään kiveä koko matkalla. Kylän katoilla oli huurretta, ja jostain kuului kukon ensimmäinen, unenpöpperöinen huuto.

Ikkunan alla Kalle Kotka asettui aidan tolpalle ja pörhisti höyheniään. Lohikäärmevuori seisoi kylän takana harmaana ja hiljaisena, ja sen hengitys oli taas niin matala, että sen saattoi luulla tuuleksi.

”Minä vahdin aukkoa talven yli”, Kotka sanoi. ”Sinä voit mennä nukkumaan ennen kuin äitisi huomaa, että sängyssä on vain villapaita.”

Väinö kiipesi sisään ja veti peiton leukaan asti. Huone oli kylmä, ja hän oli siitä iloinen.

”Hyvää yötä, Väinö”, sanoi Kalle Kotka ikkunan takana, ja levitti siipensä kohti vuorta.

Tee tästä oma satu lapsellesi

Satukone kirjoittaa lapsellesi oman sadun hänen omalla nimellään ja lukee sen ääneen. Valitse päähenkilö, kaveri ja paikka, ja satu alkaa kuulua noin minuutissa.

Kokeile Satukonetta

LataaApp StoreLataaGoogle Play

Lisää iltasatuja

Aiheeseen liittyvää

Satuja lapsille › · Iltasatu lapselle ›