SatukoneStories in English
Kuvitus sadusta Jäljet, jotka alkavat tyhjästä

Fantasiasatu

Jäljet, jotka alkavat tyhjästä

9–12 v · 9–10 minLukijana Anna

Kuuntele satu

Tuuli oli puhaltanut Lumivuoren rinteellä kolme vuorokautta, ja sääaseman ikkunat helisivät aivan kuin joku olisi naputellut niitä kynsillään. Iida istui tätinsä Helkan pöydän ääressä ja merkitsi vihkoon pakkasasteet, koska Helka maksoi siitä kaksi euroa päivässä. Iida oli kaksitoistavuotias ja piti itseään koko vuoren ainoana järkevänä ihmisenä, mikä ei tuulisina päivinä ollut kovin vaikeaa.

Aamulla Helka huusi häntä ulko-ovelta niin kovaa, että kahvikuppi kilahti hyllyllä. Iida veti saappaat jalkaan nauhoja sitomatta ja juoksi pihalle.

”Katso tuota”, Helka sanoi ja osoitti lumikenttää.

Kentän poikki kulki rivi jälkiä, ja jokainen jälki oli pidempi kuin Iidan käsivarsi. Varpaiden kuopat näkyivät selvästi, viisi pyöreää painaumaa, ja jäljet johtivat polttoainevajalle. Vajan ovi oli auki, ja tuuli heilutti sitä hitaasti edestakaisin.

”Kaksi kanisteria on poissa”, Helka sanoi. ”Ilman niitä aggregaatti sammuu viikon päästä, ja sitten meillä ei ole lämpöä eikä radiota.”

”Joku on vienyt ne”, Iida sanoi.

”Joku tai jokin”, Helka vastasi ja katsoi metsänrajaan päin. ”Kylässä puhutaan, että lumimies laskeutuu talvella alemmas, kun ylhäällä on liian kylmä.”

Iida ei vastannut, koska hän oli jo lähtenyt seuraamaan jälkiä vajalta poispäin. Ne kulkivat suoraan kentän keskelle ja loppuivat siihen, aivan kuin kulkija olisi vain lakannut olemasta. Jäljen ympärillä lumi oli koskematonta joka suuntaan, eikä missään näkynyt edes jäniksen polkua.

Hän kääntyi ja katsoi, mistä jäljet olivat alkaneet. Nekin alkoivat keskeltä kenttää, samasta kohdasta, tyhjästä hangesta. Iidan niskassa kulki kylmä väre, joka ei johtunut tuulesta.

”Ne alkavat tyhjästä ja loppuvat tyhjään”, hän sanoi.

”Ehkä se lentää”, Helka sanoi, eikä hänen äänestään voinut päätellä, vitsailiko hän.

Iida nosti katseensa. Kentän yläpuolella kulki vanhan köysiradan teräsvaijeri, joka kaartui alas huipulta ja katosi laakson sumuun. Rata oli ollut suljettuna kymmenen vuotta, ja sen hissikopit roikkuivat ylhäällä huoltoasemalla kuin unohtuneet lyhdyt. Iida painoi mieleensä, että jäljet olivat juuri vaijerin alla, mutta hän ei vielä tiennyt, mitä se tarkoitti.

Iltapäivällä hän hiihti metsänrajaan yksin, vaikka Helka oli kieltänyt. Kuusten alla oli hämärää ja hiljaista, ja lumi rapisi suksien alla niin kuin joku olisi kuiskinut hänen perässään. Hän pysähtyi, kun näki edessään valkoisen kummun, joka hengitti.

Kumpu nousi seisomaan. Se oli kaksi kertaa Iidan pituinen, ja sen turkki oli niin paksua, että siihen oli juuttunut jääpuikkoja. Kasvot olivat tummat ja ryppyiset, ja silmät katsoivat häntä väsyneesti, vähän loukkaantuneesti.

”Sinä tulit syyttämään minua”, olento sanoi matalalla äänellä. ”Kaikki tulevat. Minun nimeni on Jussi Jeti, jos haluat kirjoittaa sen johonkin.”

”Minä tulin katsomaan”, Iida sanoi, vaikka hänen polvensa tärisivät. ”Syyttäminen on eri asia.”

Jussi Jeti tuhahti, ja hänen hengityksensä teki ilmaan valkoisen pilven. Iida katsoi hänen jalkojaan ja sitten jälkiä, jotka hän oli jättänyt hankeen noustessaan. Ne olivat leveät ja pyöreät, varpaat kääntyivät sisäänpäin, eikä kantapäästä näkynyt terävää reunaa.

Vajan luona jäljet olivat olleet erilaiset. Niiden reunat olivat suorat kuin leikatut, ja kantapää oli painunut syvemmälle kuin varpaat.

”Sinun jalkasi eivät sovi niihin jälkiin”, Iida sanoi hitaasti.

”Tiedän sen”, Jussi Jeti sanoi. ”Mutta kukaan ei mittaa. Ihmiset näkevät ison jäljen ja ajattelevat minua.”

Hän katsoi ylös vaijeria kohti, ja hänen turkkinsa nousi pystyyn niskasta.

”Öisin se laulaa”, hän sanoi. ”Rata on ollut hiljaa niin kauan kuin muistan, mutta nyt se laulaa taas. Ei koko yötä, vain vähän aikaa, ja sitten se vaikenee.”

”Moottori on sammutettu”, Iida sanoi. ”Helka sanoi, että virta on katkaistu jo vuosia sitten.”

”Sitten jokin muu sitä laulattaa”, Jussi Jeti sanoi ja perääntyi kuusten varjoon niin äänettömästi, ettei yksikään oksa liikahtanut.

Sinä yönä myrsky palasi. Iida heräsi pimeässä, eikä hän ensin tiennyt, mikä hänet oli herättänyt. Sitten hän kuuli sen ulvonnan alta: ohuen, värisevän huminan, joka tuli jostain ylhäältä ja kulki koko talon läpi.

Hän nousi ikkunalle. Lunta pyrytti vinosti, mutta salamavalon tavoin vaihtuvien puuskien välissä hän näki vaijerin, ja vaijerilla liikkui jotain. Tumma laatikko liukui alas huipulta ilman ainuttakaan valoa, keinui tuulessa ja pysähtyi juuri lumikentän keskikohdan yläpuolelle.

Iida veti haalarin pyjaman päälle ja hiipi eteiseen. Kun hän avasi oven, pakkanen tarttui kasvoihin kuin märkä kangas. Hän näki, kuinka hissikopin pohjasta laskeutui köysi, ja köyttä pitkin alkoi valua alas jotakin suurta ja kumaraa.

Samassa hänen takanaan naksahti. Sääaseman ovi oli mennyt kiinni, ja kun Iida tarttui kahvaan, se ei liikkunut.

Iida painoi otsansa ovea vasten ja kuunteli, mutta talosta ei kuulunut mitään. Helka nukkui yläkerrassa korvatulpat korvissa, koska aggregaatin jyrinä piti häntä muuten hereillä. Tuuli kävi Iidan haalarin läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan, ja hän ymmärsi, ettei ehtisi odottaa aamuun.

Kentällä kumara hahmo oli päässyt köyden päähän ja lähti kahlaamaan kohti vajaa. Se oli valkoinen ja leveä, ja se kulki oudosti, kantapäät edellä, kuin jokin olisi sitonut sen jalat tiukasti lautoihin. Iida kyyristyi seinän viereen ja katsoi, kuinka hahmo pysähtyi vajan ovelle ja nosti kätensä salpaan.

Kun ovi aukesi, taskulampun valo välähti hetken lumelle. Iida näki kaksi tasaista, suorareunaista puulevyä, jotka oli veistetty jalanjäljen muotoon ja kiinnitetty hihnoilla saappaiden alle. Silloin kaikki loksahti paikalleen, ja hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että hän kuuli sen korvissaan.

Jäljet alkoivat ja loppuivat vaijerin alla, koska varas tuli taivaalta ja palasi sinne. Moottoria ei tarvittu, sillä tyhjä koppi liukui alas omalla painollaan, ja joku huipulla vinssasi sen käsin takaisin ylös. Siksi rata lauloi vain vähän aikaa, juuri sen verran kuin matka kesti.

Iida juoksi kumarassa kentän poikki köyden luo. Köysi heilui tuulessa, ja sen pää oli kiedottu lyhyeen rautakoukkuun, jolla varas oli ilmeisesti aikonut nostaa kanisterit koppiin. Hän tarttui köyteen kohmeisin sormin ja veti sen mukanaan aidan luo, jossa vanha lumiaura oli seissyt jäässä koko talven.

”Kuka siellä on?” vajasta huusi miehen ääni.

Iida ei vastannut. Hän kiersi köyden kahdesti auran teräksisen kahvan ympäri ja sitoi sen solmulla, jonka Helka oli opettanut hänelle veneen kiinnittämistä varten. Ylhäällä koppi nytkähti, kun joku huipulla yritti vinssata sitä ylös, mutta köysi kiristyi kuin jousi eikä antanut periksi.

Mies tuli vajasta kanisteri kummassakin kädessä ja näki hänet. Taskulampun valo osui Iidan kasvoihin ja häikäisi, ja hetken aikaa kentällä oli hiljaista, vaikka tuuli ulvoi.

”Avaa se solmu”, mies sanoi. ”Muuten jäämme molemmat tänne jäätymään.”

”Minä en jäädy”, Iida sanoi, vaikka hänen hampaansa kalisivat. ”Minä tiedän, missä ikkuna on.”

Hän juoksi talon kulmalle ja hakkasi Helkan ikkunaa lumilapion varrella niin, että lasi soi. Mies lähti hänen peräänsä, mutta puiset jalat upposivat hankeen, ja hän kaatui kasvoilleen lumeen kanistereineen.

Silloin metsänrajassa liikahti jotain. Jussi Jeti astui kuusten alta lumikentälle hitaasti ja äänettömästi, ja hänen valtava varjonsa venyi taskulampun valossa miehen ylle. Mies jähmettyi paikalleen ja päästi kanisterit irti, eikä hän enää yrittänyt nousta.

Yläkerrassa syttyi valo, ja pian Helka seisoi ovella aamutakissa ja pesäpallomailaa pidellen. Hän katsoi miestä, puisia jalkoja ja kireää köyttä, ja sitten Iidaa, joka tärisi lumen keskellä.

”Tuo on Raimo kylästä”, Helka sanoi hitaasti. ”Hän oli aikoinaan radan huoltomies.”

Aamulla poliisit hakivat Raimon ja hänen veljensä, joka oli odottanut huipulla vinssin ääressä. Kanisterit kannettiin takaisin vajaan, ja Helka maksoi Iidalle kymmenen euroa, mikä oli hänen mukaansa vuoren korkein palkkio sitten radan sulkemisen.

Illalla tuuli vihdoin tyyntyi. Iida istui ikkunalla kaakaomuki kädessään ja katsoi kenttää, jolla Jussi Jeti seisoi metsänrajassa ja nosti kättään. Iida kirjoitti hänen nimensä vihkoon pakkasasteiden alle, koska oli luvannut.

Juuri kun hän oli sammuttamassa lamppua, vaijeri hurahti kerran, ohuesti ja lyhyesti, vaikka huipulla ei ollut enää ketään. Iida katsoi ylös pimeyteen, mutta koppi roikkui paikallaan liikkumatta.

Kentän reunalta kuului matala ääni, joka kantautui lasin läpi kuin lämmin henkäys.

”Hyvää yötä, Iida”, sanoi Jussi Jeti, ja sitten hän katosi kuusten varjoon.

Tee tästä oma satu lapsellesi

Satukone kirjoittaa lapsellesi oman sadun hänen omalla nimellään ja lukee sen ääneen. Valitse päähenkilö, kaveri ja paikka, ja satu alkaa kuulua noin minuutissa.

Kokeile Satukonetta

LataaApp StoreLataaGoogle Play

Lisää iltasatuja

Aiheeseen liittyvää

Satuja lapsille › · Iltasatu lapselle ›