Puolukoita tynnyriin

Olipa kerran poika nimeltä Ukko, joka asui pienessä kylässä Tähtimetsän laidalla. Metsää kutsuttiin siksi Tähtimetsäksi, että sen kuuset kasvoivat harvassa, ja iltaisin tähdet näkyivät oksien välistä kuin kirkkaat naulanpäät vanhan tuvan katossa.

Eräänä syysaamuna myllärin emäntä Hilda pysäytti Ukon kaivolla. Hän osoitti tyhjää tynnyriä, joka seisoi myllyn seinustalla.

”Huomenna on tori”, Hilda sanoi. ”Tarvitsen tuon tynnyrin täyteen puolukoita ennen kuin aurinko laskee. Puhtaita puolukoita, ei yhtään lehteä eikä neulasta.”

Ukko katsoi tynnyriä, joka oli melkein yhtä korkea kuin hän itse.

”Yksin en sitä täytä”, Ukko sanoi.

”Et niin”, Hilda sanoi ja meni sisälle.

Niinpä Ukko kokosi apulaiset. Ilmari Karhu nosti tynnyrin kainaloonsa kuin tyhjän sangon ja kantoi sen metsään. Martta Hiiri juoksi edellä ja palasi joka kolmannen kuusen kohdalla kertomaan, että marjoja oli tulossa. Sulo Siili tuli viimeisenä, koska hän pysähtyi jokaisen kannon kohdalla katsomaan, oliko sen takana jotakin.

Puolukkakangas aukeni kallion alla punaisena ja märkänä. Ilmari asetti tynnyrin ison kiven viereen, ja Ukko kiipesi kivelle seisomaan. Hän oli miettinyt suunnitelmaansa koko matkan.

”Me teemme tämän niin kuin mylly”, Ukko sanoi. ”Myllyssä jokainen ratas tekee vain yhden asian. Martta poimii, Sulo puhdistaa ja Ilmari kantaa korit tynnyriin. Minä katson, että kaikki kulkee.”

”Entä jos ratas haluaa tehdä kaksi asiaa?” Martta kysyi.

”Silloin mylly hajoaa”, Ukko sanoi.

Martta poimi niin nopeasti, ettei hänen käpäliään erottanut. Koriin lensi marjoja, lehtiä, varvunpätkiä ja kerran myös etana, joka ryömi heti pois. Kori oli täynnä ennen kuin Ukko ehti laskeutua kiveltä.

”Kori kulkee!” Ukko huusi.

Kori ei kuitenkaan kulkenut. Sulo otti siitä yhden marjan, käänsi sen ympäri, katsoi sitä toiselta puolelta ja asetti sen sammaleelle. Sitten hän otti lehden, katsoi sitäkin ja pani sen toiseen kasaan.

Martan ja Sulon väliin kasvoi punainen keko, joka oli pian Sulon kokoinen. Ilmari seisoi tyhjin käpälin tynnyrin vieressä ja huokaili niin syvään, että lähimmät puolukanvarvut taipuivat.

”Kori kulkee!” Ukko huusi taas.

”Ei se kulje”, Sulo sanoi. ”Olen vasta pohjassa.”

Ukko katsoi kekoa, sitten aurinkoa ja sitten Ilmaria. Hänestä tuntui, että myllyssä oli ratas väärässä paikassa, mutta hän ei ehtinyt miettiä, mikä.

”Ilmari, ota puolet Sulon kasasta!” Ukko sanoi.

Ilmari kahmaisi puolet keosta syliinsä lehtineen, neulasineen ja varpuineen. Hän kantoi sen tynnyrille ja kaatoi kaiken sisään. Sitten hän palasi ja seisoi Ukon edessä kuin se, joka on tehnyt juuri niin kuin käskettiin.

”Puolet”, Ilmari sanoi.

”Eihän niitä ole vielä puhdistettu!” Ukko huusi. ”Kaikki takaisin!”

Ilmari nyökkäsi vakavasti. Hän tarttui tynnyriin ja kumosi sen sammaleelle, niin että puolukat vierivät pitkin rinnettä kuin hajonnut helminauha. Martta puolestaan pysähtyi kesken poiminnan, katsoi kättään ja alkoi painaa marjoja takaisin varpuihin yksi kerrallaan.

”Mitä sinä teet?” Ukko kysyi.

”Takaisin”, Martta sanoi. ”Sinä sanoit kaikki.”

Marjat putoilivat varvuista heti, kun Martta päästi irti, mutta hän nosti ne ylös ja yritti uudestaan. Hän ei aikonut olla se ratas, joka hajottaa myllyn.

Sulo oli säikähtänyt Ukon huutoa. Hän kierähti palloksi, ja koska keko oli rinteessä, hän lähti vierimään. Hän pyöri keon läpi, alas rinnettä ja pysähtyi vasta kiven juurelle.

Kun Sulo avasi itsensä, hänen piikkinsä olivat täynnä lehtiä, neulasia ja varvunpätkiä. Hänen takanaan sammaleella oli kaistale, jossa lepäsi pelkkiä puhtaita puolukoita. Ne olivat vierineet piikkien välistä pois kuin kivet seulasta.

Aurinko oli jo läntisten kuusenlatvojen kohdalla. Tynnyri makasi kyljellään tyhjänä, Martta neuvotteli varpujen kanssa ja Ilmari odotti seuraavaa käskyä. Ukko avasi suunsa antaakseen sen, mutta sulki sen taas.

Sulo yritti nyppiä lehtiä selästään. Hän kurkotti kuonollaan olan yli, pyöri ympyrää eikä ylettynyt yhteenkään.

”Sulo”, Ukko sanoi. ”Kierähdä uudestaan.”

”Siili kierähtää, kun se säikähtää”, Sulo sanoi. ”Ei silloin, kun käsketään.”

”Entä jos minä pyydän?”

Sulo katsoi ensin Ukkoa ja sitten selkäänsä, jota hän ei nähnyt. ”Kerran”, hän sanoi. ”Alamäkeen. Ja sinä nypit lehdet pois.”

Ukko otti tynnyrin kannen, leveän ja sileän laudan, ja nojasi sen kiveä vasten jyrkäksi luiskaksi. Luiskan alapäähän hän asetti tyhjän korin. Martta kaatoi kannen yläpäähän kourallisen marjoja lehtineen, ja Sulo kiipesi niiden päälle.

Sulo kierähti alas lautaa pitkin. Puolukat pomppivat piikkien välistä koriin, ja lehdet jäivät kiinni Sulon selkään. Ukko poimi ne pois varovasti sormenpäillään, yksi kerrallaan.

Sulo oli sanonut kerran, mutta kolmannella kierroksella hän ei enää sanonut mitään. Kymmenennellä hän kiipesi luiskan yläpäähän ennen kuin kukaan ehti pyytää.

Nyt Martta sai poimia niin nopeasti kuin halusi, ja mitä enemmän lehtiä koriin tuli, sen parempi, sillä ne tarttuivat Sulon piikkeihin. Ilmari kantoi täydet korit tynnyrille. Ukko nyppi lehtiä Sulon selästä niin, että hänen sormensa olivat punaiset.

”Kori kulkee!” Ukko huusi, ja nyt kori kulki.

Kun aurinko kosketti metsänreunaa, tynnyri oli täynnä. Ilmari nosti sen olalleen, ja he lähtivät kotiin hämärtyvän Tähtimetsän läpi. Polku katosi kuusten varjoihin, mutta oksien välistä näkyi kirkkain tähti juuri myllyn päällä, ja Ukko kulki sitä kohti.

Hilda odotti myllyn ovella lyhty kädessään. Hän työnsi käsivartensa tynnyriin kyynärpäätä myöten ja nosti sen ylös. Hänen kämmenellään oli pelkkiä punaisia marjoja.

”Ei ainuttakaan lehteä”, Hilda sanoi. ”Miten te tämän teitte?”

”Minä halusin rakentaa myllyn”, Ukko sanoi. ”Panin Sulon keskelle, koska luulin, että puhdistaminen on hidasta työtä. Sitten minä huusin, Ilmari kaatoi tynnyrin ja Martta kiinnitti marjoja takaisin varpuihin.”

Ukko alkoi nauraa. Hän nauroi niin, että hänen piti nojata tynnyriin.

”Ja koko ajan mylly oli siili”, hän sanoi.

”Ratas”, Sulo sanoi. ”Minä olin ratas.”

He kävelivät kylänraittia pitkin hitaasti, sillä kenelläkään ei enää ollut kiire. Ilmari haukotteli niin leveästi, että lyhdyn liekki värähti. Martta oli nukahtanut hänen turkkiinsa ja piti yhä yhtä puolukkaa käpälässään.

Ukon portilla Sulo pysähtyi ja ravisteli viimeisen neulasen selästään.

”Hyvää yötä, Ukko”, sanoi Sulo Siili. ”Huomenna minä en kierähdä yhtään kertaa.”

Sen pituinen se.