Uni ei löydä Reinoa
Fantasiasatu · 3–6 v · 4–5 min · Lukijana Anna
Kesäilta oli lämmin, ja järvi välkkyi mökin rannassa kuin hopeinen lautanen. Venla istui laiturilla ja heilutti varpaitaan veden yläpuolella.
Hänen vieressään istui Reino Robotti, Venlan pieni ja kiiltävä ystävä. Reinon rinnassa paloi pyöreä valo, joka vilkkui aina, kun hän mietti jotakin.
”Täällä tuoksuu koivulle ja saunalle”, Reino sanoi ja kallisti päätään.
Aurinko painui metsän taakse, ja mökin ikkunoihin syttyi keltainen valo. Venla kömpi kerrossängyn alapetiin, ja Reino kiipesi ja kiipesi yläpetiin.
Mökissä oli nyt hyvin hiljaista. Vain vanha seinäkello naksutti keittiössä, ja jossain kaukana huhuili pöllö.
Yläpedistä kuului pientä kolinaa, kun Reino kääntyi kyljeltä toiselle. Hänen valonsa vilkkui sinisenä ja levottomana.
”Reino, etkö sinä saa unta?” Venla kuiskasi.
”Liian hiljaista. Uni ei löydä minua”, Reino sanoi.
Reino kertoi, että kotona jääkaappi hurisi aina keittiössä. Sen tasainen hurina oli hänen unilaulunsa.
Venla nousi istumaan ja raapi mietteliäänä poskeaan. Sitten hänen silmänsä kirkastuivat.
”Minä keksin jotain!” Venla sanoi.
Hän tepasteli keittiöön ja nosti seinäkellon varovasti hyllyltä. Hän toi kellon yläpedin reunalle, aivan Reinon tyynyn viereen.
Tik tak, tik tak, kello naksutti. Reino kuunteli hetken, ja sitten hänen valonsa alkoi vilkkua kellon tahdissa.
”Yksi, kaksi, kolme, neljä”, Reino laski. ”Nyt minä lasken sekunteja enkä nuku ollenkaan!”
Venla vei kellon takaisin keittiön hyllylle. Reino huokaisi pitkään yläpedillä.
”Liian hiljaista. Uni ei löydä minua”, Reino sanoi taas.
Venla mietti ja mietti ja kuunteli samalla yötä. Ulkoa kuului järven pientä loisketta rantakiviä vasten.
”Minä keksin jotain!” Venla sanoi.
Hän pinkaisi ikkunan luo ja avasi sen raolleen. Huoneeseen virtasi viileää ilmaa, ja aallot kuiskivat lip lap, lip lap.
Reino ehti juuri sulkea silmänsä, kun ikkunasta lensi sisään hyttynen. Ziii, ziii, se surisi Reinon korvan ympärillä.
”Ziii!” Reino matki ja kikatti. ”Nyt minä surisen hyttysen kanssa enkä nuku ollenkaan!”
Venla hätisti hyttysen ulos ja sulki ikkunan. Reinon valo vilkkui taas sinisenä.
”Liian hiljaista. Uni ei löydä minua”, Reino sanoi kolmannen kerran.
Venla istui sängyllä ja kuunteli oikein tarkasti. Kello naksutti ja järvi loiskui, mutta mikään ei hurissut.
Sitten Venla painoi sormet kurkkuaan vasten ja hymisi hiljaa. Kurkku värisi pehmeästi, aivan kuin jääkaappi kotona.
”Minä keksin jotain!” Venla sanoi.
Hän otti tyynyn kainaloonsa ja kiipesi tikkaita yläpetiin. Hän käpertyi Reinon viereen ja otti tämän viileän metallikäden omaansa.
Sitten Venla alkoi hyräillä matalalla äänellä. Hmmm, hrrr, hmmm, hän hurisi tasaisesti kuin keittiön vanha jääkaappi.
Reinon valo alkoi vilkkua yhä hitaammin. Sininen väri vaihtui vähitellen lämpimän oranssiksi.
”Tuo kuulostaa kodilta”, Reino kuiskasi. ”Ja sinun vieressäsi on lämmin.”
Reino painoi päänsä Venlan olkapäätä vasten, ja Venla hurisi hiljempaa. Pian Reinokin alkoi surista pehmeästi hänen mukanaan.
Ulkona pöllö huhuili vielä kerran, ja järvi loiskui rantaan. Mökissä kaksi ääntä hurisi yhdessä, yhä hiljempaa ja hiljempaa.
Reinon valo hehkui enää himmeänä, kuin viimeinen hiillos saunan pesässä.
”Hyvää yötä, Venla”, Reino kuiskasi ja puristi Venlan kättä.
