

Fantasiasatu
Mitä paloauto kaipasi
3–6 v · 4–5 minLukijana Anna
Sade rapisi paloaseman kattoon pehmeästi ja tasaisesti. Iso ovi oli kiinni, ja hallissa tuoksui kumilta ja saippualta. Vilho istui penkillä villasukat jalassa ja heilutti varpaitaan.
Hänen vieressään istui Pekka Palomies, jolla oli pehmeä harmaa paita. Pekka Palomiehen kädessä oli kuppi lämmintä kaakaota. Kupista nousi höyryä hitaina kiehkuroina.
”Nyt on asemalla iltahiljaisuus”, Pekka Palomies sanoi.
Hallin keskellä seisoi iso punainen paloauto. Sen kyljet kiilsivät, koska Vilho oli pyyhkinyt ne liinalla. Auton valot olivat sammuneet jo aikaa sitten.
Vilho nousi penkiltä ja tassutteli auton luo. Hän silitti viileää punaista kylkeä kämmenellään.
Silloin paloauto huokaisi syvään, aivan kuin vanha karhu.
”Mikä sinulla on, paloauto?” Vilho kysyi.
”En saa unta, kun jokin puuttuu”, paloauto sanoi.
Vilho mietti ja katseli ympärilleen. Hyllyllä oli pino paksuja harmaita huopia. Hän tepasteli hyllylle ja nosti ylimmän huovan syliinsä.
Vilho kiipesi ja kiipesi auton puskurille. Hän levitti huovan paloauton konepellille. Huopa tuoksui kuivalta villalta.
”Onko nyt hyvä?” Vilho kuiskasi.
Paloauto oli hetken aivan hiljaa. Sitten se huokaisi taas.
”En saa unta, kun jokin puuttuu”, paloauto sanoi.
Pekka Palomies hymyili ja siemaisi kaakaotaan. Hän ei sanonut mitään, vaan odotti kärsivällisesti. Sade rapisi edelleen katolla.
Vilho kömpi alas puskurilta ja istui lattialle. Hän alkoi hyräillä hiljaista laulua, jonka äiti oli opettanut. Laulu kulki hallissa kuin lämmin tuulenvire.
”Tuu tuu, iso auto, tuu tuu”, Vilho lauloi.
Paloauton renkaat narahtivat, kun se asettui paremmin paikalleen. Mutta pian se raotti valojaan uudelleen.
Pekka Palomies laski kupin penkille ja kumartui auton puoleen.
”Mikä sinulla on, paloauto?” Pekka Palomies kysyi.
”En saa unta, kun jokin puuttuu”, paloauto sanoi.
Vilho haukotteli ja nojasi päänsä auton isoa rengasta vasten. Rengas oli viileä ja vähän karhea. Hän sulki silmänsä ja kuunteli tarkasti.
Hän kuuli sateen katolla ja Pekka Palomiehen rauhallisen hengityksen. Hän kuuli kaukaa kadulta yhden pyörän hurinan. Mutta jokin tuttu ääni oli poissa.
”Pekka, missä kellon tikitys on?” Vilho kysyi.
Pekka Palomies katsoi seinälle, jossa riippui iso pyöreä kello. Sen viisarit olivat pysähtyneet. Kello oli ollut hiljaa koko illan.
Vilho pinkaisi hakemaan jakkaran nurkasta. Hän veti jakkaran kellon alle ja nousi sen päälle. Pekka Palomies piti kättään hänen selkänsä takana.
Kellon kyljessä oli pieni kiiltävä avain. Vilho väänsi avainta yhden kierroksen, sitten toisen ja kolmannen. Avain naksui hiljaa hänen sormiensa välissä.
Kello alkoi taas käydä ja sanoi hiljaa tik, tak, tik, tak.
”Kuuletko, paloauto?” Vilho kuiskasi.
Paloauto ei vastannut sanoilla. Se huokaisi pitkään ja pehmeästi, ja sen valot sammuivat hitaasti. Konepellin alta kuului unista hurinaa.
”Tuota se kaipasi”, Pekka Palomies sanoi hiljaa. ”Tikitys on paloauton tuutulaulu.”
Vilho kömpi alas jakkaralta ja kipusi Pekka Palomiehen syliin. Kaakao oli jo jäähtynyt, mutta syli oli lämmin. Vilhon silmäluomet painuivat hitaasti alas.
Ulkona sade hiljeni pisaroiksi, jotka tippuivat räystäältä yksi kerrallaan. Tip, tip, sanoi räystäs, ja tik, tak, vastasi kello.
Kello tikitti tasaisesti, ja iso punainen paloauto nukkui. Hallissa oli hämärää, lämmintä ja hiljaista.
”Hyvää yötä, Vilho”, Pekka Palomies sanoi.
”Hyvää yötä, pieni apulainen”, paloauto mutisi unissaan.







