Miksi tähti ei loista

Pohjoisnavalla oli niin pitkä talviyö, että lumi hohti sinisenä tähtien alla. Venla tepasteli hangella karvalakki korvilla ja kuunteli, miten pakkanen narisi saappaiden alla.

Hänen vierellään kipitti Toivo Tonttu, jonka punaisen myssyn tupsussa kilisi pieni kello. Toivo kantoi kainalossaan lyhtyä, mutta lyhty oli pimeä.

”Joulu on jo melkein täällä”, Toivo sanoi. ”Mutta odotuksen tähti ei loista.”

Keskellä lumikenttää kasvoi korkea kuusi, ja sen latvassa oli lasinen tähti. Tähti oli harmaa ja samea kuin lammen jää aamulla.

”Kun tähti loistaa, joulu löytää tiensä kaikkialle”, Toivo selitti. ”Nyt joulu ei tiedä, mihin suuntaan lähteä.”

Pimeä tuntui Venlasta hyvin suurelta, joten hän alkoi hyräillä pientä laulua. Hän hyppi lumikinokselta toiselle, kunnes oli kuusen juurella.

”Minä yritän”, Venla sanoi.

Venla kiipesi ja kiipesi kuusen oksia pitkin aivan latvaan asti. Hän hankasi tähteä lapasellaan, niin että lunta pöllysi joka suuntaan.

”Tähti, tähti, loista jo!” Venla huusi.

Tähti pysyi harmaana. Vain pieni lumihiutale leijui sen kärjestä alas Toivon nenälle.

Silloin kuusen takaa kurkisti valkoinen naali, jonka häntä oli pörröinen kuin vasta pesty villasukka.

”Miksi tähti ei loista?” naali kysyi.

”Emme vielä tiedä”, Toivo vastasi ja raapi myssyään.

Venla mietti ja mietti oksalla istuessaan. Sitten hän puhalsi kämmeniinsä lämmintä henkeä ja painoi kädet tähden ympärille.

”Tähti, tähti, loista jo!” Venla huusi.

Tähden sisällä välähti pieni kultainen kipinä. Kipinä sammui kuitenkin heti, aivan kuin se olisi mennyt takaisin nukkumaan.

Lumen yli tömisteli iso jääkarhu, jonka turkissa kimmelsi huurretta kuin tuhansia pieniä nappeja.

”Miksi tähti ei loista?” jääkarhu kysyi.

”Se melkein loisti”, Venla sanoi. ”Siltä puuttuu vielä jotakin pientä.”

Venla nojasi kuusen runkoon ja katseli taivasta. Hän ajatteli kotia, piparien tuoksua ja sitä, miten jouluaamuna kaikki istuisivat yhdessä saman pöydän ääressä.

Silloin hän keksi sen itse. Odotuksen tähti ei kaivannut hankaamista eikä lämmintä henkeä, vaan oikeaa odotusta.

Venla painoi poskensa aivan tähden viereen. Hän puhui niin hiljaa, että naalin piti kallistaa korvaansa.

”Minä odotan joulua, koska silloin kaikki ovat yhdessä ja lumi kimaltaa”, Venla kuiskasi. ”Tähti, tähti, loista jo.”

Tähti alkoi hehkua. Ensin se oli vaaleankeltainen kuin aamun ensimmäinen valo, sitten kultainen, ja lopulta siitä virtasi taivaalle vihreitä ja violetteja valonauhoja.

Revontulet kieppuivat kuusen yllä, ja Toivon lyhtykin syttyi itsestään. Naali pyöri ympyrää häntänsä perässä, ja jääkarhu nauroi syvällä, möreällä äänellä.

”Sinä teit sen!” Toivo huudahti. ”Joulu löytää nyt tiensä.”

Kaukaa kuului heleää kilinää, kun valo levisi lumen yli joka suuntaan. Venla kömpi oksa kerrallaan alas kuusesta ja tarttui Toivoa kädestä.

He kävelivät takaisin lyhdyn valossa, ja hanki kimalsi heidän jalkojensa alla kuin siihen olisi siroteltu sokeria. Naali ja jääkarhu kulkivat heidän perässään tyytyväisinä tuhisten.

Pienen punaisen tuvan ovella Venla haukotteli pitkään. Toivo laski lyhdyn ikkunalaudalle, jotta tähden valo näkyisi sisälle koko yön.

Revontulet keinuivat hiljaa taivaalla, ja kuusen latvassa tähti tuikki pehmeästi. Venla käpertyi sänkyyn, ja Toivo peitteli hänet lämpimän villahuovan alle.

”Hyvää yötä, Venla”, Toivo sanoi hiljaa. ”Joulu on jo matkalla.”

Sen pituinen se.