

Fantasiasatu
Luola, joka hengittää
9–12 v · 7–8 minLukijana Anna
Tuuli kääntyi iltapäivällä lounaaseen, ja meri alkoi lyödä kallioita raskaammin kuin aamulla. Isla seisoi pienen purjeveneen keulassa ja katsoi, kuinka Aarresaari nousi usvasta matalana ja mustana, kuin kyyryssä nukkuva eläin. Hän oli yksitoista vuotta vanha ja oli odottanut tätä hetkeä koko kesän.
Ruorissa seisoi Mauno Merirosvo, jonka takki oli suolasta kova ja jonka kartta pysyi aina hänen povitaskussaan. Hän oli purjehtinut Islan isoäidin kanssa nuoruudessaan. Nykyään hän puhui mieluummin säästä kuin aarteista.
”Luola aukeaa vain laskuveden aikaan”, Mauno sanoi. ”Meillä on kaksi tuntia, ei minuuttiakaan enempää.”
”Kaksi tuntia riittää vaikka kolmeen arkkuun”, Isla vastasi.
”Juuri noin puhui jokainen, joka on tullut sieltä ulos tyhjin käsin ja märkänä.”
He vetivät veneen kivikkoon ja kiipesivät rantakallion ympäri. Luolan suu oli matala ja leveä, ja sen reunoilla kasvoi tummaa, liukasta levää. Kun aalto vetäytyi, luolan sisältä kuului pitkä, kumea huokaus, ikään kuin joku olisi päästänyt ilmaa ulos keuhkoistaan.
Mauno levitti kartan kiven päälle. Sen kulmassa oli aaltoilevia viivoja ja pieniä numeroita, joita Isla ei ymmärtänyt.
”Mitä nuo ovat?” hän kysyi.
”En tiedä”, Mauno myönsi. ”Kartan piirtäjä oli tarkka mies, mutta hän ei selittänyt mitään. Minä pysyn tässä köyden kanssa. Sinä menet sisään vain köyden mitan verran, ja kun nykäisen kolme kertaa, tulet heti takaisin.”
Isla sitoi köyden vyötärölleen ja sytytti lyhdyn. Luolan seinät kiilsivät märkinä, ja jokainen askel kaikui jossain kaukana edessä, vaikka hän astui varovasti. Vesi tippui katosta tasaisesti, ja tipat kuulostivat kellon tikitykseltä.
Köysi kiristyi viidenkymmenen askeleen kohdalla. Isla pysähtyi ja nosti lyhtyä. Käytävä kaartui alaspäin, ja sen pohjalla, vain muutaman metrin päässä, välähti jotain keltaista.
Hän tiesi, mitä oli luvannut. Hän tiesi myös, ettei kukaan muu ollut koskaan päässyt näin pitkälle. Hän avasi solmun ja laski köyden kivelle.
Arkku oli pieni ja raskas, ja sen kannessa oli vaskinen lukko, joka oli vihertynyt. Isla polvistui sen viereen. Silloin luola huokaisi uudelleen, mutta tällä kertaa ääni tuli väärästä suunnasta, ja sen perässä kuului lorinaa.
Vesi tuli sisään.
Se ei tullut aaltona vaan liukuvana, mustana kielenä pitkin käytävän pohjaa. Isla nousi ja juoksi takaisin ylöspäin, arkku kainalossa. Köyden kohdalla vesi ylsi jo nilkkoihin. Hän kuuli Maunon huudon, mutta se kuulosti oudon vaimealta, kuin puhe tyynyn takaa.
”Myrsky työntää vettä!” Mauno huusi. ”Suu on jo umpeutumassa! Isla, tule nyt!”
Isla juoksi. Lyhdyn valo heilui seinillä. Sitten käytävän päässä ei enää näkynyt harmaata päivänvaloa, vaan pelkkä kuohuva vesi, joka nousi ja laski ja nousi taas korkeammalle.
Hän perääntyi. Vesi seurasi häntä.
Hän kiipesi luolan korkeimmalle kivelle ja painautui seinää vasten. Vesi nousi polviin ja sitten vyötärölle. Arkku painoi, ja sormet olivat kylmästä kankeat. Lyhdyn liekki lepatti, kun aalto iski sen lasiin, ja sitten se sammui.
Pimeys oli täydellinen. Ainoa ääni oli veden lipominen kiveä vasten ja oma hengitys, joka kuulosti liian kovalta. Jossain hänen yläpuolellaan kalahti kivi, ja kalahdus kiiri kauas ja hiipui.
Vesi ylsi rintaan. Isla ajatteli isoäitiä ja Maunoa, joka huusi turhaan oven takana. Hän ajatteli, ettei hän pääse ulos.
Sitten hän tunsi sen. Märällä poskella kulki hento, kylmä veto, joka ei tullut merestä vaan ylhäältä.
Ilma liikkuu, hän ajatteli. Kun vesi nousee, se työntää ilmaa pois, ja ilma menee jonnekin. Siksi luola huokaa. Kartan aaltoilevat viivat eivät olleet merta. Ne olivat tuulta.
Hän tunnusteli seinää vetoa kohti. Sormet löysivät halkeaman, sitten toisen ja kolmannen, jotka nousivat kuin portaat. Ne olivat liian säännöllisiä ollakseen sattumaa.
Arkku ei mahtunut halkeamaan. Isla piteli sitä hetken. Sitten hän tunsi lukon vihreän pinnan peukalonsa alla ja laski arkun hyllylle, jonne vesi ei vielä ulottunut.
Hän kiipesi pimeässä. Veto vahvistui, ja kivi kävi kuivemmaksi. Alhaalla vesi kohisi ja täytti kohdan, jossa hän oli juuri seissyt. Kerran jalka lipesi, ja hän roikkui hetken pelkkien sormien varassa, kunnes varvas löysi uuden kolon.
Lopulta hänen kasvoilleen osui sade. Hän työnsi itsensä kapeasta raosta ulos ja makasi kanervassa saaren laella, ja myrsky ulvoi hänen yllään.
Mauno löysi hänet sieltä vartin päästä. Hän oli juossut koko rannan ympäri ja huusi niin, että ääni oli käheä.
”Sinä irrotit köyden”, hän sanoi ja istui raskaasti kanervaan.
”Irrotin”, Isla sanoi. ”Se oli tyhmää.”
”Oli.” Mauno katsoi rakoa ja sitten Islaa. ”Mutta tuota reittiä minä en olisi löytänyt neljässäkymmenessä vuodessa.”
”Arkku jäi hyllylle. Vesi ei ylety sinne.”
Mauno nauroi lyhyesti, ensimmäistä kertaa koko päivänä. ”Sitten haetaan se huomenna, ja ylhäältä päin. Kuivin jaloin, niin kuin herrat.”
He kävelivät veneelle sateen laantuessa. Mauno keitti kajuutassa teetä, ja Isla kääriytyi kahteen huopaan, joista toinen haisi tervalta. Ulkona meri rauhoittui ja alkoi taas lyödä kallioita tasaisesti.
Isla katseli karttaa lyhdyn valossa ja seurasi sormella aaltoilevia viivoja, jotka nyt näyttivät aivan selviltä. Silmät painuivat kiinni ennen kuin tee ehti jäähtyä.
Mauno nosti mukin pois hänen kädestään ja käänsi lyhdyn liekin pienemmäksi.
”Hyvää yötä, Isla”, Mauno Merirosvo sanoi hiljaa, ja saaren luola huokaisi kaukana kerran, kuin sekin olisi vihdoin asettunut nukkumaan.







