Fantasiasatu
Lohikäärme, jolla oli hikka
3–6 v · 4–5 minLukijana Emil
Lumotussa metsässä satoi hiljaista ja pehmeää iltalunta. Hiutaleet laskeutuivat kuusten oksille ja jäivät niille hohtamaan. Onni tepasteli polkua pitkin pieni lyhty kädessään.
Sammaleet loistivat lumen alla himmeää vihreää valoa. Jossain kaukana puro lirisi hiljaa jään alla. Onni hyräili pientä laulua, koska ilta oli tavallista pimeämpi.
Ison männyn juurakoiden välistä kuului yhtäkkiä outo ääni.
Ilmassa pamahti hikka.
Pieni kultainen kipinä lennähti ilmaan ja sammui lumeen. Onni kurkisti varovasti juurakon taakse.
Siellä makasi pieni vihreä lohikäärme kerälle kääriytyneenä. Sen siivet olivat kiedottuina tiukasti vatsan ympärille. Sen silmät olivat väsyneet ja vähän kosteat.
”Hei, minä olen Lotta Lohikäärme”, lohikäärme sanoi ja hikkasi.
”Minä olen Onni”, Onni sanoi. ”Miksi sinä et nuku?”
”Minulla on hikka, ja jokainen hikka sytyttää kipinän”, Lotta Lohikäärme sanoi. ”Kipinät herättävät minut aina uudestaan.”
Lotta Lohikäärme huokaisi syvään ja painoi päänsä lumeen.
”Nyt ei uni tule.”
Onni istuutui juurakolle ja laski lyhdyn viereensä. Lumi narisi hiljaa hänen saappaidensa alla.
”Mitä sinä olet jo kokeillut?” Onni kysyi.
”En vielä mitään”, Lotta Lohikäärme sanoi. ”Ehkä kylmä vesi auttaa.”
Lotta Lohikäärme kömpi hitaasti purolle ja joi jäistä vettä pitkin kulauksin. Hetken metsässä oli aivan hiljaista. Onni kuunteli ja odotti.
Ilmassa pamahti hikka.
Kipinä lennähti puron ylle ja sammui sihahtaen veteen. Lotta Lohikäärme kömpi takaisin juurakon luo.
”Nyt ei uni tule”, Lotta Lohikäärme huokaisi.
”Kokeillaan jotain muuta”, Onni sanoi. ”Mitä sinun äitisi tekee hikalle?”
”Äiti käskee pidättää henkeä pitkään”, Lotta Lohikäärme sanoi.
Lotta Lohikäärme veti suuren henkäyksen ja pidätti sitä. Sen posket pullistuivat pyöreiksi kuin kaksi lumipalloa. Onni laski hiljaa yhdestä kymmeneen.
Ilmassa pamahti hikka.
Tällä kertaa kipinöitä lensi kaksi, ja ne leijuivat kauan ilmassa. Lotta Lohikäärme laski päänsä lumeen.
”Nyt ei uni tule.”
Onni ei sanonut mitään, vaan katseli metsää ympärillään. Lumi leijui alas aivan hitaasti, yksi hiutale kerrallaan. Kuuset keinuivat tuulessa edestakaisin, hitaasti ja raskaasti.
Onni huomasi, että kuuset liikkuivat aina samassa tahdissa. Ne kumartuivat alas, ja ne nousivat ylös. Ne kumartuivat ja nousivat, kumartuivat ja nousivat.
”Minä keksin”, Onni kuiskasi. ”Hengitetään yhdessä kuusten kanssa.”
Onni kävi makaamaan Lotta Lohikäärmeen viereen pehmeään lumeen. Hän osoitti lähintä kuusta, jonka oksilla lumi kimalteli.
”Kun kuusi kumartuu, hengitä sisään”, Onni sanoi. ”Kun kuusi nousee, hengitä ulos.”
Kuusi kumartui, ja he hengittivät yhdessä sisään. Kuusi nousi, ja he hengittivät hitaasti ulos. Lotta Lohikäärmeen henkäys oli lämmin kuin uunin vieressä.
He hengittivät ja hengittivät kuusen tahdissa. Puro lirisi hiljaa, ja lumi satoi heidän päälleen. Onni kuunteli, mutta hikkaa ei enää kuulunut.
Lotta Lohikäärmeen vatsassa hehkui nyt pieni ja tasainen valo. Se lämmitti juurakon alustan, ja lumi suli hiljaa. Lotta Lohikäärme haukotteli niin leveästi, että sen viikset värisivät.
”Hikka meni pois”, Lotta Lohikäärme kuiskasi. ”Nyt uni tulee.”
Lotta Lohikäärme levitti toisen siipensä Onnin ylle kuin pehmeän katon. Siiven alla oli lämmintä ja hämärää. Onni kuuli, kuinka Lotta Lohikäärmeen sydän sykki hitaasti.
Sammaleet himmenivät, ja kuuset keinuivat yhä hiljempaa. Lumi peitti polun, lyhdyn ja juurakot valkoisella. Koko lumottu metsä hengitti hitaasti sisään ja ulos.
”Hyvää yötä, Onni”, Lotta Lohikäärme kuiskasi unisella äänellä, ja metsä hiljeni.
