

Fantasiasatu
Kun Pilvilinnan valot eivät syttyneet
3–6 v · 4–5 minLukijana Emil
Ilta laskeutui Pilvilinnan ylle hiljaa ja vaaleanpunaisena. Tornien huipuissa tuuli soitti pientä ja ohutta säveltä. Aatu istui linnan portailla ja odotti, että valot syttyisivät.
Joka ilta Pilvilinnan valot syttyivät samalla tavalla. Ylimmän tornin puutarhassa kasvoi Riina Ruusu, joka avasi terälehtensä illan tullen. Silloin hänestä levisi kultaista valoa jokaiseen linnan ikkunaan.
Mutta tänä iltana ikkunat pysyivät tummina. Aatu nousi portailta ja kurkisti ylös torniin.
”Miksi valot eivät syty?” Aatu kysyi.
Hän lähti kiipeämään pilvistä tehtyjä portaita ylimpään torniin. Hän kiipesi ja kiipesi, ja portaat joustivat jalkojen alla kuin tyynyt. Pimeässä vähän jännitti, joten Aatu hyräili ja hyppi askelmalta toiselle.
Puutarhan keskellä Riina Ruusu oli painanut terälehtensä tiukasti kiinni. Hän oli pieni ja punainen, ja hänen lehtensä värisivät.
”Hei, Riina Ruusu”, Aatu sanoi. ”Etkö aukea tänään?”
”Minulla on kylmä ja pimeä”, Riina Ruusu kuiskasi. ”En uskalla aueta.”
Aatu mietti hetken. Puutarhan reunalla leijui pehmeitä pilvenhattaroita kuin vaahtoa kaakaon päällä.
Aatu nappasi yhden hattaran ja kääri sen Riina Ruusun ympärille. Hattara oli lämmin ja kevyt kuin peiton nurkka. Aatu silitti hattaraa ja odotti.
”Joko nyt, Riina Ruusu?” Aatu kysyi.
”Ei vielä”, Riina Ruusu vastasi. ”Minulla on vielä vähän kylmä ja pimeä.”
Terälehdet raottuivat vain hiukan ja sulkeutuivat taas. Linnan ikkunat pysyivät edelleen tummina.
Aatu istahti ruusun viereen ja nojasi leukaansa käsiin. Hän muisti, että laulu lämmitti aina hänen omaa mahaansa.
Niinpä Aatu lauloi hiljaisen laulun tähdistä ja pehmeistä tyynyistä. Laulun sanat leijailivat ilmaan kuin pienet kuplat.
”Joko nyt, Riina Ruusu?” Aatu kysyi.
”Ei vielä”, Riina Ruusu vastasi. ”Minulla on vielä vähän kylmä ja pimeä.”
Nyt yksi terälehti avautui ja hehkui hetken kuin kipinä. Sitten sekin painui takaisin kiinni.
Aatu katsoi ylös taivaalle. Kuu loisti kirkkaana, mutta se oli korkean tornin takana. Sen valo ei ylettynyt puutarhaan asti.
”Kuu on väärällä puolella”, Aatu sanoi. ”Miten sen valo saataisiin tänne?”
Silloin Aatu muisti linnan salissa olevan suuren ja pyöreän peilin. Se kiilsi kuin järvi tyynenä aamuna.
Aatu pinkaisi portaita alas, ja pehmeät askelmat pomppivat hänen jalkojensa alla. Hän tarttui peiliin molemmin käsin ja kantoi sen ylös. Peili oli painava, mutta Aatu puuskutti ja jaksoi.
Ylimmällä askelmalla hän pysähtyi hetkeksi ja puhalsi. Sitten hän astui puutarhaan peili tiukasti sylissään.
Puutarhassa Aatu kallisti peiliä vähän vasemmalle ja vähän ylöspäin. Hän käänsi ja käänsi, kunnes kuunvalo osui peiliin.
Hopeinen valojuova liukui puutarhan poikki ja laskeutui suoraan Riina Ruusun päälle.
”Joko nyt, Riina Ruusu?” Aatu kysyi.
”Nyt!” Riina Ruusu huudahti.
Terälehdet avautuivat yksi kerrallaan, hitaasti kuin pieni käsi aukeaisi. Ruusun keskeltä kohosi kultaista valoa, joka tuoksui hunajalta.
Valo lensi tornista ikkunaan ja ikkunasta seuraavaan. Pilvilinnan jokainen huone syttyi, ja seinät hohtivat vaaleanpunaisina, sinisinä ja keltaisina.
Pilvien välistä putoili pieniä kimaltavia hippuja. Ne laskeutuivat Aatun hiuksiin ja kutittivat hänen korviaan.
”Kiitos, Aatu”, Riina Ruusu sanoi. ”Saat toivoa jotakin, koska autoit minua.”
Aatu mietti hetken ja haukotteli leveästi.
”Toivon, että voin nukkua tänä yönä aivan lähellä tätä valoa”, Aatu sanoi.
Samassa yksi pilvenhattara pörhistyi ja muuttui pehmeäksi vuoteeksi ruusun viereen. Aatu kömpi sen päälle ja veti hattaran leuan alle.
Linnan ikkunoissa valo himmeni lempeäksi, kuin joku olisi kääntänyt sitä pienemmälle. Kuu hymyili peilistä, ja tuuli soitti tornissa yhä hiljempaa.
Riina Ruusu laski yhden lämpimän terälehden Aatun käden päälle.
”Hyvää yötä, Aatu”, Riina Ruusu sanoi.







