

Fantasiasatu
Kun luolan katto vaikeni
6–9 v · 6–7 minLukijana Anna
Syksyinen ilta laskeutui metsän ylle, ja tuuli kulki puiden välissä kuin joku olisi etsinyt kadonnutta kenkää. Ellen kiipesi sammaleisen kallion juurelle, jossa luolan suu odotti tummana ja pyöreänä. Sisältä kuului ohut ja korkea vihellys, joka nousi ja laski kuin joku olisi harjoitellut laulua.
”Siinä se taas on”, sanoi Kerttu Kettu, joka kurkisti luolasta punainen häntä levottomasti heiluen. ”Joka ilta sama sävel, ja joka ilta jotain katoaa.”
Ellen astui sisään, ja kivilattia tuntui viileältä kenkien alla. Kerttu Kettu sytytti pienen lyhdyn, jonka valo lepatti seinillä kuin kultainen kala vedessä. Luolan perällä oli kivihylly, jolle Kerttu oli asetellut aarteensa siistiin riviin.
”Mitä tänään puuttuu?” Ellen kysyi.
”Hopealusikka”, Kerttu Kettu huokaisi. ”Eilen katosi messinkinappi ja toissapäivänä pieni käsipeili. Kaikki kiiltävät tavarani karkaavat, ihan kuin niillä olisi kiire jonnekin.”
Ellen kumartui hyllyn eteen ja katsoi tarkasti. Hyllyllä oli yhä ruosteinen avain, harmaa kivi ja puinen kampa. Kiiltävät tavarat olivat poissa, mutta himmeät makasivat rauhassa paikoillaan.
”Varas pitää kiiltävästä”, Ellen sanoi. ”Eikä se ole ahne, koska se vie vain yhden tavaran kerrallaan.”
”Ehkä se on luolan peikko”, Kerttu Kettu kuiskasi. ”Se viheltää ensin, jotta tietäisin sen tulevan.”
”Peikot eivät tarvitse lusikoita”, Ellen sanoi. ”Ne syövät puuroa suoraan kattilasta.”
Hän kuunteli vihellystä hetken ja kallisti päätään. Ääni ei tullut luolan perältä eikä suulta, vaan jostain ylhäältä. Ellen nosti lyhdyn ja näki katossa kapean reiän, jonka läpi pilkotti tumma taivas ja yksi ainoa tähti.
”Se on tuulen ääni”, Ellen sanoi. ”Kun tuuli puhaltaa reiän ohi, katto viheltää samalla tavalla kuin tyhjä pullo, kun sen suuhun puhaltaa.”
Kerttu Kettu höristi korviaan. Juuri silloin vihellys katkesi kesken sävelen, ja luolassa oli niin hiljaista, että he kuulivat vesipisaran tipahtavan jossain kaukana. Sitten vihellys alkoi taas, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Miksi se lakkasi?” Kerttu Kettu kysyi.
Ellen ei vastannut heti, vaan katsoi lattiaa reiän alla. Siellä lepäsi jotain pientä ja harmaata, joka värähti vedossa. Se oli höyhen, pehmeä ja kevyt, ja sen kärjessä kulki hopeanhohtoinen raita.
”Ketuilla ei ole höyheniä”, Ellen sanoi ja pyöritteli sitä sormissaan. ”Eikä lusikoilla.”
Hän istui kivelle ja laski vihjeet yhteen kuin helmiä nauhaan. Varas vei vain kiiltäviä tavaroita, lattialla oli höyhen, ja vihellys oli katkennut hetkeksi, ikään kuin jokin olisi tukkinut tuulen tien.
”Joku istuu reiässä”, Ellen sanoi hitaasti. ”Kun se istuu siellä, tuuli ei pääse kulkemaan, ja katto vaikenee. Varas tulee katosta!”
”Mutta reikä on niin korkealla”, Kerttu Kettu sanoi. ”Kuka sinne kiipeäisi?”
”Ei kukaan kiipeä”, Ellen vastasi ja hymyili. ”Se lentää.”
Ellen kaivoi taskustaan pienen kulkusen ja pitkän langan, sillä hän kantoi aina mukanaan tavaroita, joista saattoi olla hyötyä. Hän sitoi langan toisen pään Kertun viimeiseen kiiltävään aarteeseen, peltimukiin, ja kulkusen langan toiseen päähän. Muki asettui lattialle suoraan reiän alle, ja lanka kiemurteli suuren kiven taakse.
”Nyt odotamme”, Ellen kuiskasi ja himmensi lyhdyn.
He kyyristyivät kiven taakse niin lähekkäin, että Ellen tunsi Kertun turkin lämmön kyynärpäätään vasten. Vihellys soi kerran, sitten toisen kerran, ja Ellenin sydän rummutti nopeammin kuin sade peltikatolla. Mukissa välkähti tähden valo.
Sitten vihellys katkesi. Hiljaisuus venyi pitkäksi, ja jostain ylhäältä kuului pehmeää rapinaa. Lanka kiristyi, ja kulkunen helähti Ellenin kädessä.
”Nyt!” Ellen huusi ja nosti lyhdyn korkealle.
Valo osui kattoon, ja reiässä istui pörröinen harmaa naakka peltimuki nokassaan. Se räpytteli hämmästyneenä vaaleita silmiään, ja lanka roikkui mukista alas kuin pitkä häntä. Katto pysyi hiljaa, koska naakka istui tiiviisti tuulen tiellä.
”Hups”, naakka sanoi mukin takaa. ”Tätä en suunnitellut.”
”Mihin tarvitset kiiltäviä tavaroita?” Ellen kysyi.
Naakka laski mukin varovasti alas, ja se kopsahti kivelle. ”Pesäni on kallion kolossa, ja siellä on öisin niin pimeää, etten löydä edes omaa nokkaani”, se selitti. ”Kiiltävät tavarat keräävät kuunvaloa, ja silloin pesässä hohtaa.”
Kerttu Kettu rapsutti korvaansa ja katsoi Elleniä. Ellen mietti hetken ja pyöritteli höyhentä sormiensa välissä.
”Yksi peili riittää”, Ellen sanoi. ”Kun sen kääntää kuuta kohti, se valaisee koko pesän paremmin kuin sata lusikkaa.”
Naakka kallisti päätään, pyrähti matkoihinsa ja palasi pian takaisin. Se pudotti reiästä alas hopealusikan ja messinkinapin, jotka kilahtivat lattialle kuin pienet kellot. Peilin se piti, ja Kerttu Kettu nyökkäsi, että niin oli hyvä.
Siitä lähtien katto vihelsi joka ilta kokonaisen sävelen ilman katkoja. Vain torstaisin vihellys hiljeni hetkeksi, koska silloin naakka tuli kylään ja istui reiässä kuuntelemaan, kun Kerttu Kettu kertoi luolan uutiset.
Ellen haukotteli ja käpertyi pehmeän sammalpatjan päälle, ja lyhdyn valo pieneni pieneksi kultaiseksi pisteeksi. Ylhäällä tuuli soitti luolan katossa hiljaista sävelmää.
”Hyvää yötä, Ellen”, sanoi Kerttu Kettu ja kietoi hännän tassujensa ympärille. ”Ja jos lusikka katoaa vielä kerran, epäilen ensimmäiseksi sinua.”







