SatukoneStories in English
Kuvitus sadusta Kun kuu katsoo kahdesti

Fantasiasatu

Kun kuu katsoo kahdesti

6–9 v · 6–7 minLukijana Emil

Kuuntele satu

Ilta laskeutui Aarresaarelle sinisenä ja hiljaisena, ja laineet lipoivat rantaa kuin olisivat maistelleet hiekkaa. Lumi istui laiturin päässä ja heilutti jalkojaan, kun rantapolkua pitkin kiiruhti pitkä mies, jolla oli kolme kompassia kaulassa ja hattu vinossa.

”Lumi, sinä olet saaren paras arvaaja!” mies huohotti. ”Minä olen Aatu Aarteenetsijä, ja tarvitsen apua ennen kuin kuu nousee korkealle.”

Lumi oli kuullut Aatu Aarteenetsijästä. Hän oli etsinyt aarteita kaksikymmentä vuotta ja löytänyt lähinnä omia kadonneita sukkiaan.

Aatu levitti laiturille vanhan kartan, jonka reunat olivat rypistyneet kuin rusinan kuori. Kartassa ei ollut ruksia, vain kolme riviä vinoa käsialaa.

”Lue se ääneen”, Lumi sanoi.

”Aarre nukkuu siellä, missä aalto ei kastu, kivi laulaa ja kuu katsoo kahdesti”, Aatu luki ja raapi päätään. ”Olen kaivanut jokaisen rannan. Aallot ovat aina märkiä!”

Lumi katsoi merta ja sitten saaren keskelle, jossa korkea hiekkadyyni hohti hämärässä. Tuuli oli piirtänyt sen kylkeen pitkiä, kaarevia uria.

”Mitä jos aalto ei olekaan vettä?” hän kysyi.

Aatu Aarteenetsijä aukaisi suunsa ja sulki sen. Sitten hän tarttui lapioonsa, ja he lähtivät harppomaan kanervikon läpi kohti dyyniä.

Dyynin juurella hiekka oli viileää, ja sen pinnassa kulki aalto aallon perään, aivan kuin meri olisi jähmettynyt paikalleen. Lumi painoi kätensä yhteen uraan, ja se oli kuiva kuin eilinen leipä.

”Aalto, joka ei kastu”, Lumi kuiskasi. ”Ensimmäinen vihje on tässä.”

”Kaivetaanko sitten koko dyyni?” Aatu ehdotti innoissaan. ”Siihen menisi vain noin sata vuotta.”

Lumi pudisti päätään ja kuunteli. Hänestä tuntui, että saari yritti sanoa jotakin, jos vain malttaisi olla hiljaa.

”Entä laulava kivi?” Aatu kysyi. ”Kivet eivät laula. Ne ainoastaan makaavat.”

Juuri silloin tuuli kääntyi mereltä, ja dyynin harjalta kuului ohut, haikea vihellys. Ääni nousi ja laski, katkesi ja alkoi uudelleen. Lumi kiipesi ääntä kohti, ja hiekka valui hänen kenkiensä alta pieninä puroina.

Harjalla seisoi harmaa kivi, jonka läpi kulki sormen paksuinen reikä. Kun tuuli puhalsi reiän läpi, kivi vihelsi kuin joku olisi soittanut tyhjää pulloa.

”Kivi laulaa”, Lumi sanoi tyytyväisenä. ”Toinen vihje.”

Aatu Aarteenetsijä alkoi kaivaa heti kiven vierestä niin kiihkeästi, että hiekkaa lensi hänen hattuunsa. Hän kaivoi syvälle, mutta löysi vain yhden ruosteisen pullonkorkin.

”Odota”, Lumi sanoi. ”Kuu katsoo kahdesti. Emme ole vielä löytäneet oikeaa kohtaa.”

Kuu oli juuri noussut meren takaa, suurena ja keltaisena. Lumi huomasi dyynin toisella puolella pienen, tumman lammen, joka oli niin tyyni, että kuu kellui sen pinnalla kuin pudonnut lautanen.

”Yksi kuu taivaalla ja toinen lammessa”, Lumi mutisi. ”Mutta niitä ei näe samassa rivissä joka paikasta.”

Hän liikkui hitaasti, askel kerrallaan, ja katsoi vuorotellen ylös ja alas. Kiven kupeessa taivaan kuu ja lammen kuu asettuivat täsmälleen samaan linjaan, kuin kaksi pistettä, jotka joku oli yhdistänyt näkymättömällä viivalla.

Silloin pilvi alkoi liukua kohti kuuta. Sen reuna hopeoitui jo.

”Nopeasti!” Lumi huusi. ”Kaiva tästä, tasan minun varpaideni kohdalta!”

Aatu kaivoi niin, että lapio vinkui. Pilvi peitti kuun puoliksi, ja lampi tummui. Lumi piti jalkansa paikallaan eikä uskaltanut liikahtaa, vaikka hiekka valui hänen nilkkojaan vasten.

Kolahdus! Lapio osui johonkin kovaan, ja samalla hetkellä pilvi peitti kuun kokonaan.

He kaivoivat käsin pimeässä ja vetivät esiin pienen peltilaatikon, jonka kannessa oli simpukan kuva. Aatu Aarteenetsijän sormet vapisivat, kun hän avasi salvan.

Laatikossa ei ollut kultaa eikä helmiä. Siellä oli lasinen nappi, pieni kaukoputki, puusta veistetty kala ja kirje, joka oli taiteltu monta kertaa.

”Lue sinä”, Aatu sanoi hiljaa.

Pilvi liukui ohi, ja kuunvalo palasi juuri sopivasti. Lumi luki: ”Onneksi olkoon, ovela etsijä. Ota yksi aarre ja jätä tilalle omasi, niin seuraava etsijä löytää jotakin uutta.”

Aatu Aarteenetsijä katseli tavaroita pitkään. Sitten hän otti kaulastaan yhden kompasseistaan, sen joka näytti aina vähän väärään suuntaan, ja laski sen laatikkoon.

”Tämä ei ole koskaan auttanut minua löytämään mitään”, hän sanoi. ”Ehkä se auttaa jotakuta toista eksymään oikeaan paikkaan.”

Lumi otti puisen kalan ja kirjoitti kirjeen taakse oman arvoituksensa. Aatu kurkisti hänen olkansa yli ja rypisti otsaansa.

”Mikä kastuu sitä enemmän, mitä enemmän se kuivaa?” Aatu mutisi. ”Aalto? Ei. Kivi? Ei sekään.”

Lumi vain hymyili. He hautasivat laatikon takaisin kiven kupeeseen ja tasoittivat hiekan, ja tuuli piirsi heti päälle uudet aallot.

Kotimatkalla kuu kulki heidän perässään polkua pitkin. Aatu hyräili kiven kanssa samaa säveltä, ja Lumi puristi taskussaan puista kalaa, joka tuntui yllättävän lämpimältä.

Laiturilla Aatu pysähtyi ja nosti hattuaan. Hatusta valui pieni hiekkavirta, ja sen mukana putosi yksi hänen kadonneista sukistaan.

”Hyvää yötä, Lumi”, Aatu Aarteenetsijä sanoi ja tarkasteli sukkaa. ”Kaksikymmentä vuotta, ja aarre oli koko ajan päässäni.”

Sen pituinen se.

Tee tästä oma satu lapsellesi

Satukone kirjoittaa lapsellesi oman sadun hänen omalla nimellään ja lukee sen ääneen. Valitse päähenkilö, kaveri ja paikka, ja satu alkaa kuulua noin minuutissa.

Kokeile Satukonetta

LataaApp StoreLataaGoogle Play

Lisää iltasatuja

Aiheeseen liittyvää

Satuja lapsille › · Iltasatu lapselle ›