

Fantasiasatu
Kuka vie punaiset tavarat
6–9 v · 6–7 minLukijana Emil
Kuun pinnalla oli hiljaista, sillä siellä ei ollut tuulta, lintuja eikä naapurin ruohonleikkuria. Aino painoi kypärän lasin melkein kiinni ikkunaan ja katseli, kuinka harmaa pöly kimalteli tukikohdan valoissa. Kaukana taivaalla roikkui Maa, sininen ja pyöreä kuin unohtunut ilmapallo.
Ainon vieressä seisoi Asta Astronautti, jolla oli hopeinen puku ja kaksi eriväristä sukkaa. Toinen sukka oli vihreä ja toinen keltainen, ja Asta näytti siltä kuin se harmittaisi häntä kovasti.
”Punainen sukkani katosi taas yöllä”, Asta Astronautti sanoi. ”Ja sitä ennen hävisi punainen pipo, punainen kynä ja kaikki kasvihuoneen mansikat.”
Aino rypisti otsaansa. Kuussa ei asunut ketään muuta kuin he kaksi, eikä ilma voinut viedä mitään, koska ilmaa ei ollut.
”Tämä on arvoitus”, Aino sanoi. ”Ja arvoitukset ovat minun lempiruokaani heti mansikoiden jälkeen.”
Hän otti taskulampun ja kumartui lattialle sukkalaatikon viereen. Pölyssä näkyi kapeita jälkiä, kolme rinnakkaista viivaa, jotka kiemurtelivat ovelle ja siitä ulos ilmalukon kautta.
”Nuo eivät ole jalanjälkiä”, Aino kuiskasi. ”Jaloissa on varpaita, eikä kenelläkään ole kolmea jalkaa samassa rivissä.”
Asta Astronautti kurkisti hänen olkansa yli ja raapi kypäränsä kylkeä, vaikka pää oli aivan muualla. Hän kertoi, että tavarat katosivat aina samaan aikaan, kun tukikohdan valot himmenivät yöksi ja kaikki laitteet alkoivat hurista hiljaa.
”Kuulin viime yönä äänen”, Asta lisäsi. ”Se meni hrr, tsik, hrr, tsik, ja sitten tuli hiljaista.”
Aino nyökkäsi ja laski vihjeet sormillaan. Pölyssä oli kolme viivaa, yöllä kuului hurinaa, ja kadonneet tavarat olivat kaikki punaisia, eikä yksikään ollut sininen tai vihreä.
”Miksi joku haluaisi vain punaista?” Aino mietti ääneen. ”Kuussa kaikki on harmaata. Ehkä joku etsii jotain, mitä täältä ei löydy.”
Hän päätti virittää ansan. Aino haki repustaan punaisen lapasen, laski sen keskelle lattiaa ja sammutti taskulampun. Sitten hän ja Asta kyyristyivät ruokakaapin taakse ja odottivat niin hiljaa, että Aino kuuli oman sydämensä tikittävän kypärän sisällä.
Valot himmenivät. Laitteet alkoivat hurista, ja jossain ilmalukon luona kuului hrr, tsik, hrr, tsik.
Ovesta liukui sisään jokin matala ja pyöreä, joka muistutti kattilaa kolmella pyörällä. Sen päällä heilui pitkä käsivarsi, jonka päässä oli pieni kauha. Se nappasi lapasen kauhaansa, piippasi tyytyväisenä ja kääntyi takaisin ulos.
”Perään!” Aino sihahti.
He hiipivät ilmalukon läpi Kuun pinnalle, jossa jokainen askel heitti ylös pehmeän pölypilven. Kattila kiemurteli kivien välissä ja katosi kraatterin reunan yli. Aino seurasi kolmea viivaa, kunnes ne laskeutuivat jyrkkään rinteeseen, jonka pohjalla oli niin pimeää, että taskulamppu valaisi vain pienen ympyrän.
Silloin taskulamppu välähti ja sammui.
”Asta?” Aino kysyi. ”Näetkö sinä mitään?”
”En näe edes omia sormiani”, Asta vastasi jostain takaa. ”Pitäisikö meidän kääntyä takaisin?”
Aino seisoi hetken aivan paikallaan ja kuunteli. Kuussa ei kulkenut ääniä, mutta kypärän radiossa kuului yhä hiljaa hrr, tsik, hrr, tsik. Hän kääntyi sen suuntaan, ojensi kätensä eteen ja astui varovasti yhden askeleen, sitten toisen, kunnes sormet osuivat kylmään metalliin.
Kattila piippasi, ja sen kyljessä syttyi pieni punainen valo. Valon loisteessa Aino näki kraatterin pohjan, jonne oli kasattu siisti keko: sukka, pipo, kynä, lapanen ja purkillinen kuivuneita mansikoita. Keon huipulla oli kyltti, jossa luki vanhoilla kirjaimilla Näytteet Marsista.
Asta Astronautti liukui rinnettä alas ja huudahti niin kovaa, että radio rätisi.
”Kerkko!” hän sanoi. ”Tämä on vanha robotti, joka kerää kiviä. Luulin, että se meni rikki jo viime talvena, ja panin sen varastoon.”
Aino nauroi. Kerkko oli tehty etsimään punaisia kiviä Marsista, mutta joku oli lähettänyt sen väärälle taivaankappaleelle, eikä Kuusta löytynyt mitään punaista ennen kuin Asta toi mukanaan sukkansa.
”Se ei ole varas”, Aino sanoi. ”Se on vain hyvin ahkera ja hiukan eksyksissä.”
He kantoivat keon takaisin tukikohtaan, ja Kerkko kieri perässä piippaillen loukkaantuneesti joka kerta, kun joku otti siltä yhden mansikan. Lopulta Aino keksi ratkaisun. Hän maalasi punaisella kynällä kymmenen tavallista harmaata kiveä ja asetti ne Kerkon eteen riviin.
Kerkko pysähtyi, katseli kiviä punaisella valollaan ja keräsi ne yksi kerrallaan kauhaansa. Sitten se kiersi kerran Ainon ympäri, sammutti valonsa ja nukahti hurisemaan oven viereen.
Tukikohdan valot olivat nyt himmeät ja lämpimät. Asta Astronautti veti jalkaansa punaisen sukan ja vihreän sukan, ja Aino kääriytyi makuupussiin ikkunan alle, josta Maa näkyi sinisenä ja hiljaisena.
”Hyvää yötä, Aino”, Asta Astronautti sanoi. ”Huomenna voimme maalata Kerkolle vielä muutaman kiven, mutta mansikat syödään itse.”
Kerkko piippasi unissaan kerran, aivan kuin se olisi ollut eri mieltä.
Sen pituinen se.







