

Fantasiasatu
Kolme loistekiveä ennen myrskyä
6–9 v · 6–7 minLukijana Anna
Violetti hiekka rahisi, kun Reetta Raketti laskeutui vieraalle planeetalle ja pysähtyi pienen kraaterin reunalle. Pihla painoi nenänsä pyöreään ikkunaan. Taivaalla paistoi kaksi aurinkoa, toinen keltainen ja toinen vaaleanpunainen kuin purukumikupla.
He olivat lähteneet iltapäivällä etsimään planeettaa, jolla sataisi vaahtokarkkeja. Täällä ei satanut mitään, mutta kraaterin reunalla kasvoi sinisiä kukkia, jotka aivastivat aina, kun joku käveli niiden ohi.
”Polttoaine on melkein loppu”, Reetta Raketti sanoi, ja hänen mittarinsa välkkyi. ”Tarvitsen kolme loistekiveä, muuten emme pääse kotiin.”
”Missä niitä on?” Pihla kysyi ja veti jo kypärää päähänsä.
”Laaksossa tuolla takana, luolan sisällä”, Reetta vastasi. ”Mutta kiirehdi. Kun vaaleanpunainen aurinko laskee, tänne tulee hiekkamyrsky.”
Pihla avasi luukun ja hyppäsi alas. Maa jousti jalkojen alla kuin vanha sohva, ja jokainen askel lennätti hänet vähän liian korkealle. Reetta Raketti tömisteli perässä pienillä metallijaloillaan, koska hän ei halunnut jäädä yksin.
”Terveydeksi”, Pihla sanoi aivastavalle kukalle varmuuden vuoksi.
Laakson pohjalla odotti luola, jonka suuaukon peitti pyöreä kiviovi. Ovessa ei ollut kahvaa, ei avainreikää eikä edes kolkutinta.
”Avaa!” Pihla huusi.
”Vaa!” luola vastasi.
Pihla kallisti päätään. Luola ei totellut, vaan matki iloisesti sanojen loppuja.
”Se on kaikuluola”, Reetta Raketti sanoi huolestuneena. ”Ovi aukeaa vain, kun luola itse sanoo oikean sanan.”
”Aukea, ovi!” Pihla yritti.
”Ovi!” luola huusi takaisin, ja ovi pysyi täsmälleen yhtä kiinni kuin ennenkin.
Taivaalla vaaleanpunainen aurinko oli jo painunut puoliväliin. Kaukana horisontissa nousi harmaa pölypilvi, joka kasvoi koko ajan.
”Kymmenen minuuttia”, Reetta Raketti laski ääneen. ”Ehkä yhdeksän.”
Pihla mietti. Sitten hän virnisti, veti syvään henkeä ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.
”Onko tämä ovi lukossa vai auki?”
”Auki!” luola kaikui.
Kivi narahti, rahisi ja vierähti sivuun. Reetta Raketin valot välähtivät niin riemukkaasti, että hän melkein kaatui.
”Sinä huijasit kaikua!” hän huudahti.
”Lainasin vain vähän sen omaa sanaa”, Pihla sanoi.
Luolan sisällä oli lämmin ja hämärä. Katosta roikkui kiteitä, jotka hehkuivat vihreinä kuin karkkipaperi taskulampun edessä. Pihla poimi ensimmäisen loistekiven ja sitten toisen, ja ne olivat painavia kuin kaksi täyttä maitopurkkia.
Kolmatta hän kurotti varpaillaan. Juuri kun sormet koskettivat sitä, kivi irtosi, kopsahti lattiaan ja vieri kapeaan halkeamaan.
”Ei!” Pihla henkäisi.
Hän työnsi kätensä rakoon. Kivi hehkui syvällä, aivan liian kaukana. Ulkoa kuului jo tuulen ulvonta, ja hiekka alkoi sihistä luolan suulla.
”Meidän on lähdettävä nyt”, Reetta Raketti sanoi hiljaa. ”Kahdella kivellä pääsemme ehkä puoliväliin.”
Puoliväli kuulosti huonolta paikalta. Siellä ei ollut kotia, ei sänkyä eikä edes kunnollista tähteä.
Pihla katsoi kahta kiveä sylissään. Koko matkan ne olivat vetäneet toisiaan puoleensa ja napsahtaneet yhteen aina, kun hän oli vähänkin löysännyt otettaan.
”Odota”, hän sanoi. ”Nämä tarttuvat toisiinsa kuin magneetit.”
Hän riisui kengännauhansa, solmi sen toisen kiven ympärille ja laski kiven varovasti halkeamaan. Nauha heilui. Kivi kolahti seinään. Mitään ei tapahtunut.
Sitten kuului napsahdus.
Pihla veti nauhaa ylös hitaasti, hyvin hitaasti, ja sen päässä roikkui kaksi hehkuvaa kiveä tiukasti kiinni toisissaan.
”Kolme!” Reetta Raketti kiljaisi.
He juoksivat ulos. Myrsky oli jo laakson reunalla, ja hiekka pisteli kypärän lasia kuin tuhat pientä sormea. Pihla kiipesi tikkaita ylös toinen kenkä lepattaen, ja Reetta imaisi loistekivet vatsaansa yksi kerrallaan.
”Moottorit käyntiin!” Pihla huusi.
Reetta Raketti yski. Hän yski uudestaan. Myrsky tönäisi hänen kylkeään, ja koko raketti keikahti vinoon.
Sitten moottorit jyrähtivät vihreää tulta, ja he ampaisivat ylös hiekan läpi, pölypilven läpi ja lopulta tähtien keskelle, missä oli hiljaista.
Pihla nojasi tuolissa taaksepäin. Planeetta pieneni alhaalla violetiksi palloksi, jonka ympärillä harmaa myrsky pyöri kuin vaahto kaakaomukissa.
”Kaiku on varmaan vieläkin ihmeissään”, Pihla sanoi.
”Ihmeissään”, Reetta Raketti matki, ja kumpikin nauroi.
Kotimatka oli pitkä ja tasainen. Moottorit hurisivat matalasti, ja Pihlan silmät alkoivat painua, kun hän laski ikkunan ohi lipuvia tähtiä.
Reetta laskeutui pihalle niin hiljaa, ettei edes naapurin kissa herännyt. Pihla hiipi sisälle, kömpi peiton alle ja jätti nauhattoman kenkänsä sängyn viereen.
”Hyvää yötä, Pihla”, Reetta Raketti kuiskasi ikkunan takaa, ja hänen valonsa himmeni tavalliseksi yövaloksi, joka ei ollut koskaan käynyt yhtään missään.







