

Fantasiasatu
Kivioven arvoitus
3–6 v · 4–5 minLukijana Emil
Tuuli humisi Lohikäärmevuoren rinteillä, ja aurinko painui jo kohti metsän reunaa. Vilho kiipesi ja kiipesi kapeaa polkua, jonka varrella kasvoi sinisiä kelloja.
Hänen vieressään tepasteli Lauri Lohikäärme, jolla oli vihreät suomut ja pienet, pyöreät siivet. Laurin häntä kopisi kiviä vasten joka askeleella.
”Meidän täytyy ehtiä huipulle ennen pimeää”, Lauri sanoi. ”Muuten iltatähdet eivät syty.”
”Sitten kiivetään nopeammin”, Vilho sanoi ja harppoi isomman askeleen.
Lohikäärmevuoren huipulla oli luola, ja luolassa odotti iltatähtien lyhty. Joka ilta Lauri puhalsi siihen tulta, ja silloin taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet.
Mutta tänä iltana luolan suulla seisoi iso kiviovi. Ovessa oli kivikasvot, joilla oli paksut kulmakarvat ja sammaleinen parta.
”Tämä ovi on uusi”, Lauri kuiskasi. ”Sitä ei ollut täällä eilen.”
Kivikasvot avasivat silmänsä hitaasti, ja niistä kuului rouhea ääni.
”Minä avaudun vain sille, joka ratkaisee arvoitukseni”, kivikasvot sanoivat. ”Kuljen kanssasi aina, kun aurinko paistaa, mutta en koskaan puhu. Kuka minä olen?”
Vilho mietti ja mietti, ja sitten hän osoitti ystäväänsä.
”Lauri Lohikäärme!” Vilho huusi. ”Hän kulkee kanssani aina.”
”Ei se ole minä”, Lauri naurahti. ”Minä puhun koko ajan.”
Kivikasvot rypistivät kulmiaan, ja ovi pysyi kiinni. Aurinko laskeutui vähän alemmas puiden taakse.
”Kuljen kanssasi aina, kun aurinko paistaa, mutta en koskaan puhu. Kuka minä olen?” kivikasvot kysyivät uudelleen.
Luolan sisältä kuului outoa kuminaa, kuin joku olisi rummuttanut tyhjää kattilaa. Vilho alkoi hyräillä hiljaa, jotta ääni ei tuntuisi niin kovalta.
Sitten hän katsoi alas jalkoihinsa ja keksi uuden vastauksen.
”Kengät!” Vilho sanoi. ”Ne kulkevat kanssani joka paikkaan.”
”Kengät eivät kulje kanssasi saunaan”, kivikasvot sanoivat ja tuhahtivat niin, että parrasta pölisi sammalta.
Lauri hyppi kiveltä toiselle, koska hänen mahassaan kutitti jännitys. Taivas muuttui oranssiksi, ja vuoren rinteelle levisi pitkiä varjoja.
”Aurinko on melkein mennyt”, Lauri sanoi. ”Vilho, keksitkö vielä jotain?”
Vilho seisoi hiljaa ja katseli punaista taivasta. Silloin hän huomasi kalliolla pitkän, tumman hahmon, joka nosti kättään juuri silloin, kun hän itse nosti omaansa.
Vilho heilutti kättään, ja hahmo heilutti takaisin. Vilho hyppäsi, ja hahmokin hyppäsi, mutta se ei sanonut sanaakaan.
”Kuljen kanssasi aina, kun aurinko paistaa, mutta en koskaan puhu. Kuka minä olen?” kivikasvot kysyivät kolmannen kerran.
”Sinä olet varjo!” Vilho huusi. ”Minun oma varjoni!”
Kivikasvot hymyilivät niin leveästi, että sammalparta nousi korviin asti. Ovi narahti, natisi ja liukui hitaasti sivuun.
Luolan perällä odotti iltatähtien lyhty, iso ja pyöreä kuin kuu. Sen vieressä istui pieni siili, joka rummutti kepillä tyhjää kattilaa.
”Anteeksi, harjoittelin vain soittamista”, siili sanoi. ”Ja kivikasvot halusivat leikkiä arvoitusta.”
Lauri pinkaisi lyhdyn luo ja puhalsi siihen lämpimän, kultaisen liekin. Lyhty hehkui, ja taivaalle syttyi ensimmäinen tähti, sitten toinen ja kolmas.
”Kiitos, Vilho”, Lauri sanoi. ”Ilman sinua taivas olisi jäänyt tänä yönä pimeäksi.”
Vilho ja Lauri istuivat luolan suulle katselemaan, kuinka tähtiä syttyi koko taivaan täydeltä. Siili soitti kattilaansa hiljaa ja pehmeästi.
Alhaalla laaksossa pikkulinnut pujahtivat pesiinsä, ja kuu kurkisti vuoren takaa.
Lauri kietoi siipensä Vilhon ympärille, ja siipien alla oli lämmintä kuin uunin vieressä. Vilhon silmät painuivat hitaasti kiinni.
”Hyvää yötä, Vilho”, Lauri Lohikäärme sanoi hiljaa.
Sen pituinen se.







