

Fantasiasatu
Kenen harjaan punainen nauha kuuluu
6–9 v · 4–5 minLukijana Anna
Kilparadalla kaikui aamulla kavioiden kopse, ja lipputangon köysi naksutti tuulessa. Tallin perimmäisessä karsinassa Vilho seisoi jakkaralla ja punoi punaista nauhaa Rusina-ponin harjaan. Ponin otsatukka sojotti pystyssä kuin juuri pesty tiskiharja.
”Pysy vielä hetki paikallasi”, Vilho kuiskasi. ”Tämän pitää onnistua ennen kuin Helmi Hevonen herää.”
Helmi Hevonen oli kuitenkin jo hereillä. Hän oli kurkistanut karsinansa ovesta ja nähnyt Vilhon, Rusinan ja punaisen nauhan. Hänen korvansa painuivat taaksepäin, ja hän tömisteli ulos tallin takaovesta niin, että heinät pöllysivät.
Kun Vilho hetken päästä juoksi Helmin karsinalle, se oli tyhjä. Ämpärissä kellui yksi kaurahiutale, ja ovi heilui vielä saranoillaan. Vilho kaivoi taskustaan toisen nauhan ja puristi sitä nyrkissään.
”Helmi?” hän huusi. ”Kilpa alkaa kohta!”
Hän juoksi tallin ympäri, kurkisti satulavaraston oveen ja kipusi aidalle. Kaukana radan toisella puolella, ison heinäpaalin takana, heilui tuttu ruskea häntä. Vilho hyppäsi aidalta ja pinkoi nurmen poikki.
Helmi Hevonen pureskeli heinää eikä kääntänyt päätään. Hän pureskeli niin äänekkäästi, että sen kuuli varmasti radan toiselle puolelle asti.
”Lähtöviivalle pitää mennä nyt”, Vilho sanoi hengästyneenä.
”Mene sinä Rusinan kanssa”, Helmi tuhahti. ”Hänellä on kauniit nauhat.”
Vilho avasi suunsa ja sulki sen sitten. Hän ymmärsi yhtäkkiä, miltä aamu oli näyttänyt karsinan ovelta katsottuna.
”Minä harjoittelin”, hän sanoi. ”Rusinan harja on lyhyt, eikä sitä haittaa, jos letti menee vinoon. Sinun harjasi on niin pitkä ja hieno, etten halunnut sotkea sitä.”
”Kuulostaa selitykseltä”, Helmi mutisi ja käänsi Vilholle takapuolensa.
Kaiuttimesta rätisi ääni, joka kutsui kaikki hevoset lähtöviivalle. Lähtöportin vartija nosti jo lippuaan. Vilho vilkaisi porttia ja sitten Helmin selkää, ja hänen sydämensä hakkasi kuin pieni rumpu.
”Katso sitten tätä”, Vilho sanoi ja avasi nyrkkinsä.
Hänen kämmenellään oli punainen nauha, johon oli kirjoitettu tussilla vinoin kirjaimin Helmi. H oli niin iso, että muut kirjaimet olivat joutuneet ahtautumaan sen perään.
”Rusinan nauhassa ei ole mitään kirjoitettu”, Vilho sanoi. ”Harjoitusnauha on harjoitusta varten. Tämä on sinua varten.”
Helmi käänsi päätään hitaasti ja haistoi nauhaa. Sitten hän laski kaulansa niin matalalle, että Vilho ylettyi punomaan harjaa seisomatta varpaillaan. Letistä tuli vähän vino, mutta se pysyi.
”Kiipeä selkään”, Helmi tuhahti. ”Ja pidä kiinni.”
He laukkasivat nurmen poikki niin, että multakokkareet lensivät. Vartija oli jo laskemassa lippuaan, kun Vilho heilautti kättään ja huusi. Helmi liukui lähtöviivalle viimeisenä, ja samalla hetkellä lippu putosi.
He lähtivät liikkeelle muita myöhemmin, mutta Helmi venytti askeliaan. Hän ohitti yhden hevosen kaarteessa ja toisen suoralla, ja punainen nauha lepatti tuulessa kuin pieni liekki. Maaliin he tulivat toisina, aivan Rusina-ponin perässä.
”Toisia!” Vilho nauroi ja halasi Helmin kaulaa.
Illalla talli oli hiljainen, ja ainoa ääni oli heinien rapina. Vilho istui Helmin karsinan oven päällä ja heilutteli jalkojaan. Helmin harjassa riippui yhä vino letti, eikä hän antanut kenenkään avata sitä.
”Hyvää yötä, Vilho”, Helmi Hevonen sanoi ja tönäisi häntä pehmeästi turvallaan.
Viereisessä karsinassa Rusina-poni nukkui harjoitusnauha harjassaan ja piti sitä selvästi voittonsa syynä.







