Vanhan ajan satu
Joko leipä on noussut
3–6 v · 4–5 minLukijana Emil
Olipa kerran pieni maatila, jonka pihalla seisoi vanha kaivo. Eetu asui siellä mummon kanssa ja kantoi joka aamu vettä tupaan. Eräänä lauantaina mummo lähti torille ja jätti Eetulle tärkeän työn.
”Leivo meille leipä illaksi”, mummo sanoi. ”Kun vintin varjo osuu isoon kiveen, taikina on noussut.”
Eetu katsoi kaivon pitkää vinttiä, jonka varjo makasi pihan poikki. Varjo oli vielä kaukana harmaasta kivestä. Eetu kutsui apureita, koska yksin leipominen olisi ollut hidasta.
Paikalle tepasteli Hiiri, perässä kömpi Karhu, ja aidan raosta pujahti Pettu Kettu. Pettu Kettu nuuski ilmaa ja nuolaisi suupieltään.
”Missä leipä on?” kysyi Pettu Kettu. ”Minä otan suurimman palan.”
”Ei se ole vielä missään”, Eetu sanoi. ”Se tehdään yhdessä.”
Karhu kauhaisi kaksin käsin jauhoja kaukaloon, ja koko tupa pöllysi valkoisena. Hiiri aivasti ja haki pienen seulan pöydän alta. Eetu nauroi, koska Karhun turkki näytti nyt lumiselta kinokselta.
”Ensin seulotaan”, Eetu sanoi. ”Sitten tulee vesi, ja vasta sitten vaivataan.”
Hiiri seuloi ja seuloi, kunnes jauhot olivat pehmeitä kuin hänen oma vatsaturkkinsa. Eetu kaatoi kaukaloon lämmintä vettä ja hiukan hiivaa. Karhu vaivasi ja vaivasi, ja taikina muuttui sileäksi palloksi.
Eetu peitti kaukalon liinalla ja nosti sen lämpimän uunin viereen. Sitten kaikki istuivat penkille odottamaan.
Pettu Kettu odotti vain pienen hetken. Sitten hän hiipi kaukalon luo ja kurkisti liinan alle.
”Joko se on noussut?” kysyi Pettu Kettu.
”Ei vielä”, Eetu sanoi. ”Taikina nousee, kun sitä ei kiusata.”
Liinan alle oli päässyt viileää ilmaa, ja taikina painui vähän matalammaksi. Eetu kurkisti ikkunasta pihalle, jossa varjo oli siirtynyt vain kämmenen verran.
Pettu Kettu kiersi pöytää ja rummutti tassullaan penkkiä. Sitten hän kuiskasi jotain Karhun korvaan. Karhu uskoi heti ja nosti liinan isolla kourallaan.
”Joko se on noussut?” kysyi Karhu.
”Ei vielä”, Eetu sanoi. ”Taikina nousee, kun sitä ei kiusata.”
Taikina painui taas vähän matalammaksi. Hiiri huokaisi ja siveli viiksiään. Eetu katseli Pettu Kettua, jonka tassut eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan.
Silloin Eetu muisti mummon sanat ja vintin pitkän varjon. Hän otti ikkunalaudalta pienen kiven ja ojensi sen Pettu Ketulle.
”Sinulla on tärkein työ”, Eetu sanoi. ”Vahdi pihalla, milloin varjo osuu isoon kiveen.”
Pettu Kettu pinkaisi ulos ja kyykistyi varjon viereen. Hän asetti kiviä varjon reunaan, jotta näkisi, kuinka se liikkui. Hiiri istui hänen olallaan ja hyräili hiljaa.
Tuvassa oli nyt rauhallista ja lämmintä. Karhu torkahti penkillä, ja uuni rätisi tasaisesti. Liinan alla taikina kohosi ja kohosi kuin pyöreä pilvi.
Varjo liukui ruohon yli kivi kiveltä. Lopulta sen kärki kosketti harmaata kiveä, ja Pettu Kettu loikkasi pystyyn.
”Joko se on noussut?” huusi Pettu Kettu ovelta.
Eetu nosti liinan varovasti reunasta. Taikina oli pullea ja pehmeä ja kurkisti kaukalon reunan yli.
”Nyt se on noussut”, Eetu sanoi.
Leipä paistui uunissa kullanruskeaksi, ja koko tupa tuoksui lämpimältä. Kun mummo palasi torilta, leipä odotti pöydällä liinan alla.
Pettu Kettu ei pyytänyt suurinta palaa. Hän veti Eetua hihasta ja osoitti pihalla lepäävää varjoa.
”Saanko vahtia varjoa huomennakin?” kysyi Pettu Kettu.
Mummo nauroi ja lupasi, että leipä leivottaisiin taas aamulla. Hiiri, Karhu ja Pettu Kettu lähtivät kotiin hämärän pihan poikki.
Eetu kömpi peiton alle, ja ikkunasta näkyi vintin varjo kuunvalossa. Hiiri pysähtyi vielä hetkeksi oven raossa.
”Hyvää yötä, Eetu”, sanoi Hiiri.
Sen pituinen se.
