Kuka saa huutaa torilla
Vanhan ajan satu · 3–6 v · 4–5 min · Lukijana Anna
Olipa kerran tyttö nimeltä Venla, joka asui kylän laidalla. Lauantaiaamuna hän kantoi munakoria torille Martta Mummon kanssa. Martta Mummo oli peittänyt munat vanhalla kattilankannella, ettei aurinko lämmittäisi niitä.
Torilla oli kova meteli jo heti aamusta. Olavi Kukko kiekui kanankoriensa vieressä niin, että heltta heilui. Karhu jyrisi hunajapyttyjensä takana, ja Kettu kirkui värikkäiden nauhojen keskellä.
Martta Mummo nousi varpailleen ja veti henkeä.
”Munia, munia, kauniita munia!” hän huusi.
Hänen äänensä oli kuin hiiren vinkaisu heinäkuorman alla. Kukaan ei kääntänyt päätään Mummon puoleen. Mummo huusi uudestaan, ja sitten vielä uudestaan.
”Munia, munia, kauniita munia!” Mummo huusi kolmannen kerran ja istahti jakkaralleen.
Venla katsoi kattilankantta ja puulusikkaa, joka pilkisti korin reunan yli. Hän nosti kannen ilmaan ja kopautti sitä lusikalla.
”Klong!” lauloi kansi koko torin yli.
Kaikki kääntyivät katsomaan Mummon pöytää. Mummo huusi heti perään, ja nyt jokainen kuuli hänet. Puolet munista oli myyty ennen kuin aurinko ehti kaivon vintin yli.
Pian Olavi Kukko tepasteli pöydän eteen ja kallisti päätään.
”Saanko lainata kantta?” kysyi Olavi Kukko.
”Saat, kunhan tuot sen takaisin”, sanoi Venla.
Olavi Kukko kolautti kantta nokallaan, ja kanankorit kävivät kaupaksi. Sitten hän näki kiiltävässä kannessa toisen kukon ja nokkaisi sitä. Kanteen jäi pieni kuoppa.
Seuraavaksi Karhu löntysteli paikalle hunajainen kauha tassussaan.
”Saanko lainata kantta?” kysyi Karhu.
”Saat, kunhan tuot sen takaisin”, sanoi Venla.
Karhu ei kolauttanut kantta kertaakaan. Hän kaatoi sen päälle hunajaa ja tarjosi maistiaisia jokaiselle ohikulkijalle. Kansi palasi tahmeana kuin kuusen kylki keväällä.
Viimeisenä Kettu hiipi pöydän viereen ja heilautti häntäänsä.
”Saanko lainata kantta?” kysyi Kettu.
”Saat, kunhan tuot sen takaisin”, sanoi Venla.
Kettu painoi kanteen punaisia nauhojaan, ja tahmea hunaja piti ne paikallaan. Sitten Kettu yritti livauttaa kannen selkänsä taakse. Venla ojensi kätensä odottamaan, ja Kettu antoi kannen takaisin.
Nyt kaikki olivat oppineet, että kolina kannattaa. Olavi Kukko hakkasi ämpäriä, Karhu paukutti pataansa, ja Kettu kalisteli kolmea lusikkaa. Meteli oli kaksi kertaa kovempi kuin aamulla.
Martta Mummo nousi taas varpailleen ja veti henkeä.
”Munia, munia, kauniita munia!” hän huusi.
Kukaan ei kuullut hänen ääntään. Munat vain hytkyivät korissa kuin olisivat nauraneet.
Venla kopautti kantta lusikalla, mutta kansi ei sanonut klong. Se sanoi vain plut, ja punainen nauha tarttui lusikkaan. Venla nauroi niin, että hänen piti istahtaa maahan.
Sitten Venla kiipesi pöydälle ja heilutti kantta korkealla. Nauhat lepattivat kuin pienet liput, ja kaikki pysähtyivät katsomaan.
”Se, jolla on kansi, saa huutaa”, sanoi Venla. ”Muut odottavat hiljaa vuoroaan.”
Kansi lähti kiertämään samassa järjestyksessä kuin aamullakin. Ensin Olavi Kukko kiekui, ja muut odottivat. Sitten Karhu jyrisi hunajastaan, ja Kettu kehui nauhojaan.
Kettu piti kantta vähän liian kauan. Olavi Kukko kiekaisi kerran, ja Kettu ojensi kannen nopeasti eteenpäin.
Viimeisenä kansi kiersi takaisin Martta Mummolle.
”Munia, munia, kauniita munia!” Mummo huusi, ja koko tori kuuli joka sanan.
Illalla Venla ja Mummo kävelivät kotiin tyhjän korin kanssa. Kansi jäi roikkumaan torin tolppaan, ja siitä tuli torin vuorokansi. Martta Mummo peitti munansa siitä lähtien kaalinlehdellä, eikä kukaan pyytänyt kaalinlehteä lainaksi.
”Hyvää yötä, Venla”, sanoi Martta Mummo kotiovella ja haukotteli.
Sen pituinen se.
