Kettu poimii viinimarjoja
Vanhan ajan satu · 3–6 v · 4–5 min · Lukijana Emil
Olipa kerran pieni talo, jonka pihalla kasvoi suuri viinimarjapensas. Talossa asui Aada, ja naapurin Oliver kipitti joka aamu aidan yli leikkimään. Tuvassa hääräsi Kerttu Kokki, jonka esiliina tuoksui aina tuoreelta leivältä.
Huomenna oli Aadan ja Oliverin nimipäivä, ja Kerttu Kokki halusi leipoa marjapiirakan. Hän kantoi pihalle punaisen korin ja nosti sen penkille.
”Kuka poimisi minulle korin täyteen marjoja?” kysyi Kerttu Kokki.
Silloin aidan raosta pujahti Lassi Kettu, ja sen häntä heilui kuin luuta tuvan lattialla.
”Minä poimin”, sanoi kettu. ”Vaihdetaan töitä. Aada ja Oliver kantavat vettä kaivolta, ja minä hoidan marjat.”
Aada ja Oliver tarttuivat ämpäriin ja tepastelivat kaivolle. Kaivon vieressä seisoi pimeä puuliiteri, ja sen ohi Aada kulki aina viheltäen. Oliver vihelsi mukana, vaikka hänen vihellyksensä kuulosti tuulelta, joka puhaltaa pullon suulle.
Kettu kömpi pensaan alle. Sieltä kuului rapinaa ja maiskutusta, ja välillä oli pitkään hiljaista.
Lopulta kettu toi korin, jonka pohjalla pyöri vain kourallinen marjoja.
”Pensas oli melkein tyhjä, Kerttu Kokki”, sanoi kettu.
”No voi, voi”, sanoi Kerttu Kokki. ”Tällä ei piirakka paisu.”
Aada katsoi kettua tarkasti. Ketun viikset olivat punaiset ja tahmeat, ja sen vatsa pullotti kuin pieni pallo.
”Iltapäivällä minä poimin”, sanoi Aada. ”Lassi Kettu saa kantaa vettä.”
Kettu rypisti kuonoaan, mutta vaihto oli sen omaa keksintöä. Se tarttui ämpäriin ja laahusti kaivolle.
Ämpäri kolisi ja läikkyi, ja kettu puuskutti jokaisen askeleen jälkeen. Sen tassut olivat pian märät ja kurassa.
Aada kurkisti pensaan sisään. Oksilla riippui marjoja tertuittain, punaisia ja kirkkaita kuin pienet lyhdyt.
Aada poimi ja poimi, ja Oliver piteli oksia ylhäällä. Pian kori oli täynnä aivan reunoja myöten.
Kettu raahautui takaisin märkänä, ja ämpärissä loiskui vain puolet vedestä. Kun se näki täyden korin, sen korvat painuivat alas.
”Pensas oli melkein tyhjä, Kerttu Kokki”, mutisi kettu.
Oliver nosti täyden korin ketun nenän eteen, eikä kukaan sanonut mitään.
Kerttu Kokki nauroi niin, että esiliina hytkyi. Sitten hän ojensi ketulle ämpärin uudestaan, sillä taikinaan tarvittiin vielä vettä.
”Huomenna aamulla tarvitaan vielä yksi kori”, sanoi Kerttu Kokki. ”Hilloa nimipäivän kunniaksi.”
”Minä poimin”, sanoi kettu heti. ”Vaihdetaan töitä.”
Aada mietti hetken ja muisti pimeän puuliiterin. Hän muisti myös, ettei kukaan voi viheltää ja maiskuttaa yhtä aikaa.
”Saat poimia”, sanoi Aada. ”Mutta poimija viheltää koko ajan, jotta Kerttu Kokki kuulee, missä se on.”
Kettu nyökkäsi, sillä viheltäminen tuntui sen mielestä helpolta työltä. Illalla tuvasta tuoksui marjapiirakka, ja Oliver nuuhki tuoksua aidan yli.
Seuraavana aamuna pihalta kuului viheltämistä heti auringon noustessa. Se kuului pensaan alta, ja se jatkui ja jatkui.
Aina kun vihellys hiljeni, Aada kurkisti ikkunasta ulos.
”Lassi Kettu, nyt ei kuulu mitään!” huusi Aada.
Silloin vihellys alkoi heti uudestaan, vähän nuotin vierestä mutta reippaasti. Oliver kipaisi aidalle ja vihelsi mukana, jotta ketulla olisi seuraa.
Kun kori oli täynnä, kettu kantoi sen penkille. Sen viikset olivat puhtaat, ja suu oli suipolla viheltämisestä.
”Pensas oli ihan täynnä, Kerttu Kokki”, sanoi kettu ja raapi korvantaustaan.
”Niin minäkin luulin”, sanoi Kerttu Kokki ja nosti korin syliinsä.
Kettu ei jäänyt odottamaan kiitoksia vaan lipesi aidan raosta. Aidan takaa kuului vielä vihellys, nyt ilman ketään vahtimassa.
Kerttu Kokki pyyhki kädet esiliinaansa ja kumartui lasten puoleen. Hänen poskensa olivat punaiset kuin viinimarjat.
”Hyvää nimipäivää, Aada! Hyvää nimipäivää, Oliver!” sanoi Kerttu Kokki. Kaukaa aidan takaa kettu vihelsi perään kolme iloista säveltä.
Sen pituinen se.
