

Fantasiasatu
Iida kuuntelee hiekkaa
9–12 v · 9–10 minLukijana Anna
Aamulla tuuli oli kääntynyt idän puolelle. Majatalon sisäpihalla kuivuvat lakanat lepattivat narulla, ja niiden varjot liukuivat kivilaatoilla edestakaisin. Iida istui portailla kengät jalassa jo ennen aamiaista, vaikka äiti oli sanonut, ettei kukaan lähde minnekään ennen kuin aurinko on noussut kunnolla.
Hän odotti Tuomas Tutkimusmatkailijaa. Vanha mies oli asunut majatalon perimmäisessä huoneessa koko viikon. Joka ilta hän oli kertonut ruokapöydässä paikoista, joiden nimiä Iida ei osannut lausua, ja kirjoittanut sitten jotain pieneen vihkoon, jonka kannet olivat kuluneet pehmeiksi kuin kangas.
Eilen illalla Tuomas Tutkimusmatkailija oli luvannut viedä Iidan kuuntelemaan dyyniä, joka laulaa. Iida oli ensin naurahtanut, koska hiekka ei laula, se vain on. Tuomas Tutkimusmatkailija oli kuitenkin katsonut häntä niin vakavasti, että nauru oli jäänyt kesken.
”Olet ajoissa”, Tuomas Tutkimusmatkailija sanoi, kun hän viimein astui pihalle leveälierinen hattu kädessään.
”Olen ollut ajoissa jo tunnin”, Iida sanoi. ”Sinä olet myöhässä.”
”Minä olen seitsemänkymmentäneljä vuotta vanha. Minulle jokainen aamu on vähän myöhässä.”
He lähtivät kylästä palmujen ohi, ja maa muuttui jalkojen alla ensin soraksi ja sitten hiekaksi. Iida kantoi molempien vesipulloja, koska hän oli itse niin päättänyt. Tuomas Tutkimusmatkailija käveli hitaasti ja nojasi keppiin, jonka kahva oli kiillottunut vaaleaksi hänen kädestään.
Kaukana näkyi dyyni, korkeampi kuin yksikään talo, jonka Iida oli koskaan nähnyt. Sen harja kaartui kuin jonkun huolellisesti vetämä viiva, ja tuuli irrotti siitä hiekkaa ohueksi harsoksi. Iida juoksi edelle, pysähtyi ja palasi takaisin, ja sama toistui niin monta kertaa, että hän kulki varmaan kaksinkertaisen matkan.
”Milloin sinä kuulit sen viimeksi?” hän kysyi.
”Kun olin yhdeksäntoista”, Tuomas Tutkimusmatkailija sanoi. ”Olin täällä ystäväni Eeron kanssa. Me istuimme tuolla ylhäällä ja laskimme alas, ja koko dyyni alkoi humista kuin joku olisi soittanut sellolla maan alla.”
”Miksi et tullut takaisin aikaisemmin?”
Tuomas Tutkimusmatkailija mietti hetken ja siirsi hattuaan vähän syvemmälle otsalle.
”Muut matkat tulivat väliin, ja sitten työ, ja sitten polvet. Aina oli jokin syy, joka tuntui sillä hetkellä paremmalta.”
Iida potkaisi hiekkaa ja katsoi, kuinka se valui kenkien päältä takaisin maahan. Hänellä oli tapana sanoa ajatuksensa ääneen ennen kuin oli ehtinyt päättää, kannattiko niitä sanoa.
”Mutta hiekkahan liikkuu koko ajan”, hän sanoi. ”Entä jos se ei enää laula ollenkaan? Viisikymmentäviisi vuotta on aika pitkä aika.”
Tuomas Tutkimusmatkailija ei vastannut. Hän käveli muutaman askeleen hiljaa, ja Iida näki, kuinka hänen leukansa liikkui, vaikka sanoja ei tullut. Iida olisi halunnut vetää lauseen takaisin kuin narun, mutta sellainen ei onnistu edes aavikolla.
”Anteeksi”, Iida sanoi. ”En tarkoittanut sitä niin.”
”Tarkoitit sinä”, Tuomas Tutkimusmatkailija sanoi, eikä hän kuulostanut vihaiselta. ”Ja olet ehkä oikeassa. Minä olen miettinyt samaa koko viikon.”
Dyynin juurella varjo oli vielä viileä. Tuomas Tutkimusmatkailija nosti kepin rinteeseen ja yritti nousta, mutta hiekka antoi periksi jokaisen askeleen alla. Kolmannen askeleen jälkeen hän liukui takaisin samaan kohtaan, josta oli lähtenyt, ja istui raskaasti maahan.
”No niin”, hän sanoi ja pyyhki hiekkaa housuistaan. ”Tähän asti minä pääsen. Sinun täytyy mennä ylös yksin.”
”Ja mitä minä teen siellä?”
”Istut harjalle ja lasket alas jyrkintä reunaa pitkin, niin että iso määrä hiekkaa lähtee liikkeelle yhtä aikaa. Minä kuuntelen täältä.”
Iida lähti kiipeämään. Rinne oli jyrkempi kuin alhaalta näytti, ja jokainen askel valui puoliksi takaisin, joten hän joutui lopulta konttaamaan. Hiekka oli pinnalta lämmintä mutta syvemmältä yllättävän kylmää, ja sitä tuli kengän varteen niin paljon, että jalka tuntui painavan kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesti.
Harjalla tuuli tarttui hänen hiuksiinsa. Toisella puolella aukeni loputon jono samanlaisia dyynejä, vaaleampia ja tummempia, ja kaukana kylän palmut näyttivät pieniltä vihreiltä täpliltä. Iida veti henkeä ja katsoi alas, missä Tuomas Tutkimusmatkailija istui ja piteli hattuaan molemmin käsin.
Iida istui reunalle ja työnsi itsensä liikkeelle. Hiekka lähti hänen mukaansa ja kohisi vähän, samalla tavalla kuin kun kaataa sokeria purkkiin. Siinä kaikki.
Hän kiipesi uudestaan ylös, nyt hitaammin, ja yritti toisesta kohdasta. Taas kuului vain kuivaa kahinaa, ei mitään, mikä olisi muistuttanut selloa tai edes huminaa.
Alhaalla Tuomas Tutkimusmatkailija nyökkäsi, kuin olisi odottanut juuri tätä. Hän alkoi jo nousta ja hapuili keppiään.
”Ei se mitään, Iida”, hän huusi. ”Tule alas. Ehkä se on laulanut jo kaiken, mitä sillä oli.”
Iida ei liikkunut. Hän otti kourallisen hiekkaa harjalta ja toisen kourallisen kohdasta, josta oli juuri laskenut, ja piti niitä rinnakkain auringossa. Ne eivät valuneet sormien välistä samalla tavalla.
Harjan hiekka oli kuivaa ja kevyttä, ja sen jyvät olivat melkein samankokoisia, pyöreitä kuin pienet helmet. Toisen kourallisen hiekka oli tummempaa ja tarttui toisiinsa pieninä paakkuina, koska yö oli jättänyt siihen kosteutta, jota aamun aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivata. Iida muisti, miten kylmää hiekka oli ollut pinnan alla.
”Odota!” hän huusi alas. ”Sinä laskit iltapäivällä, vai mitä? Silloin, kun olit yhdeksäntoista.”
Tuomas Tutkimusmatkailija pysähtyi kesken nousunsa ja katsoi ylös hatun alta.
”Iltapäivällä”, hän sanoi hitaasti. ”Me olimme nukkuneet pitkään, ja Eero valitti koko matkan kuumuudesta.”
”Ja kummalta puolelta te laskitte?”
”Siltä puolelta, johon tuuli ei osu. Se on jyrkempi.”
Iida kääntyi katsomaan toista rinnettä. Se laski alas paljon jyrkemmin kuin se, jota pitkin hän oli kiivennyt, ja sen pinta oli sileä kuin juuri silitetty liina. Aurinko oli kiertänyt paistamaan siihen suoraan, ja hiekka kimalsi.
”Me lähdimme liian aikaisin”, Iida sanoi. ”Ja minä olen laskenut väärää puolta.”
Hän ei jäänyt odottamaan vastausta. Hän istui harjalle niin, että jalat roikkuivat jyrkän rinteen puolella, ja odotti vielä hetken, kunnes kämmenen alla oleva hiekka tuntui lämpimältä. Sitten hän työnsi molemmilla käsillä ja lähti liikkeelle.
Ensin kuului sama kahina. Sitten hänen ympärillään alkoi yhtäkkiä liikkua paljon enemmän hiekkaa, leveä kieleke, joka valui hänen mukanaan, ja jostain syvältä nousi ääni. Se oli matala ja tasainen, kuin joku olisi vetänyt jousella yhtä ainoaa säveltä, ja se tuntui enemmän selkärangassa kuin korvissa. Iida pysähtyi rinteen juurelle, ja ääni jatkui vielä hetken ennen kuin hiljeni.
Hän nousi ja juoksi dyynin ympäri, vaikka hiekka hidasti jokaista askelta. Tuomas Tutkimusmatkailija seisoi samassa kohdassa kuin ennenkin, toinen käsi kepillä ja toinen hatulla, joka oli valunut hänen silmilleen.
”Kuulitko?” Iida kysyi hengästyneenä.
”Kuulin”, Tuomas Tutkimusmatkailija sanoi, ja hänen äänensä oli karhea. ”Se kuului maan läpi. Tunsin sen jalkapohjissani.”
”Se oli parempi kuin sello”, Iida sanoi. ”Mutta sinä et nähnyt sitä.”
Hän mietti hetken ja katsoi jyrkän rinteen alaosaa, jossa hiekka oli tasaista ja pehmeää. Sitten hän ojensi käsivartensa.
”Sinun ei tarvitse nousta harjalle asti”, hän sanoi. ”Tule toiselle puolelle ja istu rinteen juurelle. Minä lasken suoraan sinun viereesi.”
”Polveni eivät pidä tästä ajatuksesta”, Tuomas Tutkimusmatkailija sanoi, mutta tarttui silti hänen käsivarteensa.
He kiersivät dyynin hitaasti, ja Iida kantoi kepin ja vesipullot ja välillä vähän Tuomas Tutkimusmatkailijaakin. Toisella puolella vanha mies istui hiekkaan ja painoi kämmenensä rinnettä vasten. Iida kiipesi ylös jo kolmannen kerran, eikä hän edes huomannut, että kengät olivat täynnä hiekkaa.
Kun hän laski, dyyni humisi niin kovaa, että ilmakin tuntui värisevän. Hiekka virtasi alas leveänä kultaisena verhona ja pysähtyi Tuomas Tutkimusmatkailijan saappaiden viereen. Vanha mies ei sanonut mitään, vaan piti kättään hiekassa vielä pitkään sen jälkeen, kun kaikki oli hiljentynyt.
Kylään he palasivat vasta, kun varjot olivat venyneet pitkiksi ja palmujen lehdet alkaneet kahista iltatuulessa. Äiti seisoi portilla kädet puuskassa, mutta ei sanonut mitään, kun näki heidän kasvonsa.
Illalla ruokapöydässä Tuomas Tutkimusmatkailija avasi kuluneen vihkonsa ja kirjoitti siihen pitkään. Iida yritti kurkistaa, mutta näki vain päivämäärän ja kaksi nimeä allekkain, hänen omansa ja Eeron.
”Miksi minä olen siinä?” Iida kysyi.
”Koska sinä kuuntelit hiekkaa paremmin kuin minä”, Tuomas Tutkimusmatkailija sanoi ja sulki vihkon.
Iida meni nukkumaan sängyssä, jonka ikkunasta näki tähtien ja dyynien rajan. Hän kuuli vielä, miten tuttu keppi kopahti käytävässä ja pysähtyi hänen ovensa kohdalle.
”Hyvää yötä, Iida”, Tuomas Tutkimusmatkailija sanoi hiljaa oven takaa. ”Huomenna saat nukkua niin myöhään kuin haluat.”







